Tylyä kohtelua

Hamph… tästä kirjoitteluni hidastempoisuudesta ja asioiden hautomisesta saanee jonkun käsityksen, kun kerron että Kirsi tuolla omassa blogissaan kirjoitteli elokuussa 2006 äitinsä turhasta lääkärissäkäynnistä. Tätä kirjoitusta olen hautonut siitä saakka. Enkä tiedä riittääkö rohkeuteni tekstin julkaisemiseen vieläkään. Ehkä blogini nimeksi sopisikin paremmin hautomakone. Täytyy harkita, jos vaihtaisi blogin nimen Hautomakone by Neulekirppu. Kommentoin Kirsin blogissa kuluvana keväänä (2007) edesmenneen isäni keväällä saamaa kohtelua seuraavasti:

well… kirjoituksesi kosketti, sillä omani isäni on äitisi ikäinen. Lähempänä 80 kuin 70. Hän kaatui keväällä, löi päänsä pahasti, kunto meni kehnoksi, mutta lanttu leikkasi. Välillä tosin oli sekavuustiloja. Isälle laitettiin vaipat, vaikka hän iso mies pyysi, että saisi alusastian tai sorsan. Lääkärien mukaan ei kannattanut enää hoitaa, lisää vain lääkkeitä, ettei pappa pyydä vessaan. Mitäs rusinasta. Ei mennyt kauaa kun havaitsin olevani 12/3 (isän huone/sänky) herran tosi vaikea tytär. Kun kysyin siitä, että miksi näitä asioita ei voida antaa, minulle vastattiin, että tähän pitää vaan tottua ja nöyrtyä tilaansa.

Me tyhmät sukulaiset sitten liittouduimme yhteen. Minä ajoin muutama sata km viikonloppuisin juottamaan isääni, viikolla juotti isäni avo ja veli.

Tiedän, että ei vanhasta enää saa uutta, mutta elämisen arvoisia ellei enää vuosia, niin hetkiä kuitenkin. Hoitamisessa on paljon kysymys ajan ja resurssien sijaan asenteesta ja arvoista.

—-
Kirsin vastauksen jälkeinen kommenttini liittyi edelleen isääni:

Isäni oli viikon alueensa keskussairaalassa sydänvalvontaosastolla. (Infrakti+lievä halvaus) Siellä hän sai sorsan ja alusastian ja mielestäni todella asiallisen hoidon, mutta paluu paikalliseen terveyskeskukseen oli karu. Kunto huononi silmissä!
Ei juottamista, ei syöttämistä, ei vessaan.
Iso mies melkein itki, että hän ei halua tehdä vaippaan. Kun hän hieman toipui hän sisukkaasti meni yksin vessaan ja kaatui sitten uudelleen, mutta onneksi ei lyönyt päätään uudelleen.
Vastauksen antoivat (sillä olen sinnikäs) sairaanhoitajat 2 kpl, apuhoitaja 1 kpl.

Nuori lääkäriharjoittelija selitti, että tässä on nyt sitten saattovaihe. Kyseli, että nesteytetäänkö jne. Tyttöparka. Ei kätellyt, ei katsonut silmiin, ei koskettanut potilasta (=ihmistä).
Teorian oppii kirjoista, työtä tehdään sydämellä ja sen työn oppii vasta tekemällä ja olemalla aidosti kiinnostunut ihmisestä.
Jotenkin tuntuu, että koulutodistuksen sijaan pitäisi korostaa enemmän soveltuvuutta alalle.

Kävimme Kirsin kanssa kaksinpuhelua

Paikkakunta on pieni.

En kysynyt, mitä lääkäri (siis hän oli kandi) mahtoi tarkoittaa saattohoidolla. Ilmeisesti viimeiselle matkalle lähettämistä/aktiivisesti avustamista. Ajattele, mikä säästö: eläkkeet, vaipat ja potilaspaikka seuraavalle. Jos et suostu olet hankala ihminen.

Mielestäni omaisten kohtelussa ja kohtaamisessa olisi todella paljon parantamisen varaa. Omaiset yritetään oitis valtaistaa (empoverment) osaksi systeemiä: kyseenalaistamattomiksi ja kilteiksi “älä kysele ja kyseenalaista - kyllä lääkäri tietää kaiken”- objekteiksi.
Kirjoista lääkäritkin ovat asiat lukeneet ja oppinsa ottaneet, ja ammattaito sitten kehittyy työtä tekemällä, jos kehittyy. Asennevammaan ei taida olla lääkkeitä, edes lääkärillä.

Olen kuunnellut Kivelän haastattelun ja lueskellut muutamia juttuja, joita on tehty hänen raporttinsa perusteella. Onni, että raportin teki ihminen, joka aivan aidosti teki työnsä eikä vain ollut tekevinään.

Mielestäni on hyvä, että näitä asioita on ruvettu sanomaan ääneen.

Keskustelu omalta osaltani päättyi:
Sanopa muuta: nämä ihmiset ovat rakentaneet tämän maan.

Muun lisäksi allekirjoitan tuon viimeisen kirjoittamasi kappaaleen täysin.
En viitsi siihen enää kirjoittaa mitään, sillä olen vaahdonnut jo enemmän mitä laki sallii.

Olemme onneksi tähän asti säästyneet sen suuremmilta lääkärissä-käynneiltä. Tarkoitan tällä sitä, että mitään sen vakavampaa ei ole ollut. Lapsilla on ollut lähinnä korvatulehduksia (niitä tosin runsaasti) ja flunssaa. Jokunen keuhkoputkentulehduskin mahtuu joukkoon. Niin ja korvien putkitukset.

Olemme myös säästyneet suuremmilta hoitovirheiltä. Yksi pahimmista hoitovirheistä, joka olisi voinut koitua kohtaloksi, oli kun 3-vuotiasta esikoistamme pisti kyy ja lääkäri hoiteli antibiootilla ehkä vähän punertavia korvia, varmuuden vuoksi. Poika puhui sekavana (kuume pilvissä) isosta madosta. Äiti siellä oli näiiiiiiiiiin iso mato. Pienet kädet levällään, silmät suurina.

Iso mato oli kuitenkin ehtinyt puraisemaan. Onneksi ei kuitenkaan koko voimallaa, sillä tällä tarinalla ei muuten ollut onnellista loppua. Kun sitten mentiin uudelleen madonpuremaa näyttämään, lääkäri pakeni paikalta.

Virheitä sattuu tekevälle aina. Elämä on rajallinen, aina. Ja aika kuolla lienee aina sopiva. Huolimattomuuden ja välinpitämättömyyden takia tai oman ylpeyden takia tapahtuneita virheitä on kuitenkin vaikea antaa anteeksi.

Leave a Reply