Tylyä kohtelua

Hamph… tästä kirjoitteluni hidastempoisuudesta ja asioiden hautomisesta saanee jonkun käsityksen, kun kerron että Kirsi tuolla omassa blogissaan kirjoitteli elokuussa 2006 äitinsä turhasta lääkärissäkäynnistä. Tätä kirjoitusta olen hautonut siitä saakka. Enkä tiedä riittääkö rohkeuteni tekstin julkaisemiseen vieläkään. Ehkä blogini nimeksi sopisikin paremmin hautomakone. Täytyy harkita, jos vaihtaisi blogin nimen Hautomakone by Neulekirppu. Kommentoin Kirsin blogissa kuluvana keväänä (2007) edesmenneen isäni keväällä saamaa kohtelua seuraavasti:

well… kirjoituksesi kosketti, sillä omani isäni on äitisi ikäinen. Lähempänä 80 kuin 70. Hän kaatui keväällä, löi päänsä pahasti, kunto meni kehnoksi, mutta lanttu leikkasi. Välillä tosin oli sekavuustiloja. Isälle laitettiin vaipat, vaikka hän iso mies pyysi, että saisi alusastian tai sorsan. Lääkärien mukaan ei kannattanut enää hoitaa, lisää vain lääkkeitä, ettei pappa pyydä vessaan. Mitäs rusinasta. Ei mennyt kauaa kun havaitsin olevani 12/3 (isän huone/sänky) herran tosi vaikea tytär. Kun kysyin siitä, että miksi näitä asioita ei voida antaa, minulle vastattiin, että tähän pitää vaan tottua ja nöyrtyä tilaansa.

Me tyhmät sukulaiset sitten liittouduimme yhteen. Minä ajoin muutama sata km viikonloppuisin juottamaan isääni, viikolla juotti isäni avo ja veli.

Tiedän, että ei vanhasta enää saa uutta, mutta elämisen arvoisia ellei enää vuosia, niin hetkiä kuitenkin. Hoitamisessa on paljon kysymys ajan ja resurssien sijaan asenteesta ja arvoista.

—-
Kirsin vastauksen jälkeinen kommenttini liittyi edelleen isääni:

Isäni oli viikon alueensa keskussairaalassa sydänvalvontaosastolla. (Infrakti+lievä halvaus) Siellä hän sai sorsan ja alusastian ja mielestäni todella asiallisen hoidon, mutta paluu paikalliseen terveyskeskukseen oli karu. Kunto huononi silmissä!
Ei juottamista, ei syöttämistä, ei vessaan.
Iso mies melkein itki, että hän ei halua tehdä vaippaan. Kun hän hieman toipui hän sisukkaasti meni yksin vessaan ja kaatui sitten uudelleen, mutta onneksi ei lyönyt päätään uudelleen.
Vastauksen antoivat (sillä olen sinnikäs) sairaanhoitajat 2 kpl, apuhoitaja 1 kpl.

Nuori lääkäriharjoittelija selitti, että tässä on nyt sitten saattovaihe. Kyseli, että nesteytetäänkö jne. Tyttöparka. Ei kätellyt, ei katsonut silmiin, ei koskettanut potilasta (=ihmistä).
Teorian oppii kirjoista, työtä tehdään sydämellä ja sen työn oppii vasta tekemällä ja olemalla aidosti kiinnostunut ihmisestä.
Jotenkin tuntuu, että koulutodistuksen sijaan pitäisi korostaa enemmän soveltuvuutta alalle.

Kävimme Kirsin kanssa kaksinpuhelua

Paikkakunta on pieni.

En kysynyt, mitä lääkäri (siis hän oli kandi) mahtoi tarkoittaa saattohoidolla. Ilmeisesti viimeiselle matkalle lähettämistä/aktiivisesti avustamista. Ajattele, mikä säästö: eläkkeet, vaipat ja potilaspaikka seuraavalle. Jos et suostu olet hankala ihminen.

Mielestäni omaisten kohtelussa ja kohtaamisessa olisi todella paljon parantamisen varaa. Omaiset yritetään oitis valtaistaa (empoverment) osaksi systeemiä: kyseenalaistamattomiksi ja kilteiksi “älä kysele ja kyseenalaista - kyllä lääkäri tietää kaiken”- objekteiksi.
Kirjoista lääkäritkin ovat asiat lukeneet ja oppinsa ottaneet, ja ammattaito sitten kehittyy työtä tekemällä, jos kehittyy. Asennevammaan ei taida olla lääkkeitä, edes lääkärillä.

Olen kuunnellut Kivelän haastattelun ja lueskellut muutamia juttuja, joita on tehty hänen raporttinsa perusteella. Onni, että raportin teki ihminen, joka aivan aidosti teki työnsä eikä vain ollut tekevinään.

Mielestäni on hyvä, että näitä asioita on ruvettu sanomaan ääneen.

Keskustelu omalta osaltani päättyi:
Sanopa muuta: nämä ihmiset ovat rakentaneet tämän maan.

Muun lisäksi allekirjoitan tuon viimeisen kirjoittamasi kappaaleen täysin.
En viitsi siihen enää kirjoittaa mitään, sillä olen vaahdonnut jo enemmän mitä laki sallii.

Olemme onneksi tähän asti säästyneet sen suuremmilta lääkärissä-käynneiltä. Tarkoitan tällä sitä, että mitään sen vakavampaa ei ole ollut. Lapsilla on ollut lähinnä korvatulehduksia (niitä tosin runsaasti) ja flunssaa. Jokunen keuhkoputkentulehduskin mahtuu joukkoon. Niin ja korvien putkitukset.

Olemme myös säästyneet suuremmilta hoitovirheiltä. Yksi pahimmista hoitovirheistä, joka olisi voinut koitua kohtaloksi, oli kun 3-vuotiasta esikoistamme pisti kyy ja lääkäri hoiteli antibiootilla ehkä vähän punertavia korvia, varmuuden vuoksi. Poika puhui sekavana (kuume pilvissä) isosta madosta. Äiti siellä oli näiiiiiiiiiin iso mato. Pienet kädet levällään, silmät suurina.

Iso mato oli kuitenkin ehtinyt puraisemaan. Onneksi ei kuitenkaan koko voimallaa, sillä tällä tarinalla ei muuten ollut onnellista loppua. Kun sitten mentiin uudelleen madonpuremaa näyttämään, lääkäri pakeni paikalta.

Virheitä sattuu tekevälle aina. Elämä on rajallinen, aina. Ja aika kuolla lienee aina sopiva. Huolimattomuuden ja välinpitämättömyyden takia tai oman ylpeyden takia tapahtuneita virheitä on kuitenkin vaikea antaa anteeksi.

Tekisi mieli potkaista…

tuota epäkountoon mennyttä laskuria, joka hävitti lähes 6000 kävijää jonnekin…

Oikeastaan se harmittaa myös siksi, kun edellisen kerran laskuri teki temput viime vuoden elokuussa ja avasin silloin uuden laskurin. Vaikka en tiedä, onko sillä mitään merkitystä, mutta silti ottaa päähän mokoma, maailmankaikkeuden kannalta täysin pikkuseikka… sillä jotenkin tuo statistiikka vaan kuuluu tähän blogitädin sielunelämään.

Voin vain kuvitella, miltä Kameraveneen Marista tuntuu, kun hänen blogiinsa ei pääse. Meidän neitikin on ollut kovasti huolissaan, kun siili Suh ei saa mansikoita (hän kävi niitä syöttämssä), mutta Mari lupasi onneksi syöttää siilille mansikat päivittäin…

Kjell Rameckers

Siivosin viikonloppuna komeron pohjia ja heitin roinaa pois. Taas kerran vähemmän kuin mitä ensiksi oli tarkoitus. Käsiini osui neljä suurta postikorttia. Sain ne vuosia sitten junassa. Kerran, noin 10 vuotta sitten, kohtasin täpötäydessä junassa miehen, joka vaikutti omituiselta. Mies tuijotti ja tuntui aina välillä piirtävän tai kirjoittavan lehtiöönsä jotakin. Oloni alkoi tuntua vähitellen kiusallisen epämukavalta. Äkkiä mies ojensi lehtiön minulle ja sanoi englanniksi, katso tällainen tästä tuli. Sen nimi on nainen junassa, sanoi hän. Tuijotin kuvaani ällistyneenä. Osoittautui, että olin törmännyt junassa norjalaiseen taiteilijaan Kjell Rameckersiin, joka oli menossa Tammisaareen pitämään näyttelyään. Sain taiteilijalta korttien lisäksi kutsun näyttelyn avajaisiin.Rameckersin akvarellit ovat valokuvamaisen tarkkoja. Kortista ottamani kuva ei tee oikeutta työlle.
Keltainen talo, joka näyttää esiintyvän hänen maalauksissaan, on ilmeisesti hänelle mieluinen, sillä se esiintyy myös kahdessa saamassani kortissa. “Grå personlighet” ja “Terrasselös sol-ist”
“Nakne syklister” -maalauksessa on polkupyöriä ja “Klesvakt” -maalauksessa, josta tämän postauksen kuva on, on lakanoita kuivumassa ränsistyneessä pyykkitelineessä ja pyykkiä vahtii selvästi Veijo Salmi.

Tarinamaantantai 6

Tarinamaanantain kuudennessa kuvassa on suojatietä osoittava liikennemerkki, joka on pudonnut paikoiltaan ja näyttää siltä, että lunta olisi todella tuon kadunylittäjän varpaisiin saakka. Ensimmäistä kertaa tarinamaanantaissa on myös asiasana; ensimmäisenä sanana on VESI.

Päivä tuntui kuumalta heti aamusta. Tulossa oli jälleen yksi kunnon hellepäivä, kuten menneenä kesänä useasti olikin. Harvinaisen hyvät lomakelit.

En voi sanoa dramaattisesti, että tuossa aamussa oli heti jotakin outoa, että aurinko olisi vaikuttanut jotenkin kuumemmalta kuin eilen tai että sen säteet olisivat olleet jotenkin erilaisempia. Ei. Siinä aamussa ei ollut kerrassaan mitään poikkeavaa. Astianpesukone oli tyhjätty jo muutamaa tuntia aikaisemmin, niin kuin aina ennenkin. Se oli täyttynyt jo uudelleen lähes puolilleen aamupalalla käytetyistä astioista, aivan niin kuin ennenkin.

Nyt oli päiväruoan vuoro. Ruoka oli syöty, astiat laitettu koneeseen ja lapset olivat juosseet ulos. Itse siivoilin vielä keittiötä. Sain pikkuhommat tehtyä ja viimiset lusikat astianpesukoneeseen. Laitoin koneen päälle ja ajattelin lähteä itsekin ulos aurinkoon tekemään yhtä neuletta ja lukemaan päivän postin tuomia lehtiä. Mitäs lomalainen muuta.

Joku outo ääni kuitenkin sai minut (onneksi-jälkiviisaus on parasta viisautta, senhän jo tiedämme) katsomaan astianpesukoneen suuntaan. Ensiksi en havainnut mitään, mutta sitten tulin katsoneeksi lattialle. Matto näytti kostealta. Ihan kuin siinä olisi ollut vettä. No, totta vieköön niinhän siinä olikin. Syyllinenkin löytyi aika nopeasti, parilla vilkaisulla. Astianpesukoneemmehan se siinä syljeskeli vettä muina miehinä lattialle. Ilmeisesti kulukorvaukset olivat olleet liian pienet, sähkö väärän merkkistä tai pesuaine, en tiedä. Nyt se tuntui kuitenkin päättäneen, että tämän perheen astioita on pesty aivan tarpeeksi. Harmillista.

Koneen tyhjääminen olikin sitten aika mittava urakka. Astiat piti pestä useampaan kertaan, jotta niistä sai konetiskiaineen varmasti pois. Onneksi vesijakelussa ei ollut ongelmia.

Ennen koneen rikkoutumista olin aina välillä miettinyt, että onko astianpesukone varmasti ansainnut paikkansa vai onko se näitä ns. elintasoturhakkeita. Kun astiat laittaa koneeseen ja ottaa pois, niin johan siinä menee aikaa. Siinä välissä pesisi jo osan astioista, vai miten on? Kun kone sitten oli pois sen pari viikkoa, niin totesin, että kyllä sen ansiosta kuitenkin säästyy aika paljon aikaa. Ajan voi sitten käyttää, jos ei muuhun hyödylliseen, kuten vaikkapa bloggaamiseen ja valokuvaamiseen tai tarinamaanantain haasteisiin.

Miksi yöllä ei saa pitää valoja?, Tarinamaanantai 1

Tämä juttu tuli mieleeni, kun luin taannoin Liisan runoa muistosta. Etenkin tuo loppu “Koko CV on poltettu aistinsoluihin.” herätti tunteita. Tämä tapahtui eräänä synkeän syksyisenä yönä, kun neitini x oli 2,5v eli tapahtumasta on kulunut aikaa sen verran kauan, että tälle(kin) jutulle voi jo nauraa ja tapahtuma on muuttunut kultareunaiseksi muistoksi. Taustaksi kerrottakoon, että huoneen, jossa tämä tapahtui, katto on yli 3m päästä lattiasta korkeimmasta kohdasta.

Liitän tämän myös Kaisan ylläpitämään Tarinamaanantai-osastoon. Tarinamaanantain ensimmäisenä haasteena on kuva sateisesta ikkunasta.

Heräsin kyseisnä synkeänä ja sataisena syysyönä epämiellyttävään, tasaisin väliajoin toistuvaan pip-pip -ääneen. Makuuhuoneen palohälyytinhän se siinä alkoi muistuttamaan patterien virran loppumisesta. Yritin nukkua, mutta jokainen voi kuvitella, miten se onnistuu tasaisin väliajoin kuuluvan kimakan äänen rytmittämänä.

Mutta miksi ihmeessä palohälyyttimien patterien virta loppuukin aina yöllä? Vai onko siihen asennettu joku hämärätunnistin, joka auttaa sitä tunnistamaan vuorokaudenajan? Patteri tulee varmemmin vaihdettua… Ja miksi ukko on yleensä aina silloin työmatkalla, kun jostakin hälyyttimisestä sitten loppuu patteri tai joku kodinkone hajoaa?

Entäpä miksi ei saa sitten pitää valoja, kun ottaa sen patterin pois ja seisoo kahden tuolin päällä, jotta yltää sen patterin ylipäätään vaihtamaan?

Kolmeen ensimmäiseen en osaa vastata, mutta tähän neljänteen osaan. Siksi, koska yöllä ei saa pitää valoja, silloin nukutaan. Näin sanoi neiti x, silloin siis 2,5v, joka heräsi, kun seisoin kahden tuolin päällä irroittamassa patteria palohälyttimestä. Neiti oli herätessään hyvin, hyvin vihainen. Ensi sanoikseen hän huusi, että valot pois, minä nukun.

Onneksi olin käynyt vessassa ennen patterin takia suorittamiani rakennusurakkaa ja kiipeilytoimenpiteitä… ja jättänyt sinne valot, sillä neiti 2,5v kävi sammuttamassa makuuhuoneen valot ja yritti sammuttaa niitä vessastakin, mutta ei yltänyt onneksi katkaisijaan. Lattia oli vielä liian lähellä takamusta. Mutta vessan oven hän sulki. Valoa ei siis ollut enää nimeksikään.

Pynnöistäni huolimatta, sytyttää valot uudelleen, tämä neiti pysyi lujana (ei siis mikään nykypoliitikko, takinkääntäjä -tyyppi tai tuuliviiri) ja sanoi, että yöllä ei saa laittaa valoja, sillä hän nukkuu. Ja sanojensa vakuudeksi hän kiipesi takaisin sänkyyn, veti peiton korviinsa. Maanittelin ja neuvottelin valoista, mutta hän pysyi päätöksessään. Yöllä nukutaan ja silloin ei ole valoja.

Siinä minä seisoin kahdella (tässä vaiheessa jo vähän huojuvanoloisella) tuolilla pimeässä makuuhuoneessa. Huoneessa jonne kajasti hieman valoa käytävästä suljetun vessanoven alta… Ainut mahdollisuuteni tulla alas näytti siinä vaiheessa olevan hyppääminen. Jos olisin hypännyt, olisin todennäköisesti pudonnut suoraa tämän arvon neidin päälle. Toinen vaihtoehto, että seisoisin siinä aamuun saakka, ei sekään vaikuttanut kovin houkuttelevalta. Pari pientä virheliikettä ja räiskis…

Onneksi isosisko heräsi meteliin ja tuli katsomaan, mitä talossa puuhataan ja möykätään. Hän pitikin sitten tuolitornista kiinni, että pääsin kömpimään alas. Patteri tosin jäi vaihtamatta, koska valoja ei saanut laittaa, onneksi sentäs sain sen entisen irroitettua. Täytyy myöntää, että kyllähän se vaihtaminen hoituikin sitten päivänvalolla hieman turvallisemmin. Varastosta haetut tikkaat helpottivat kummasti työtä.

Kopioiminen kannattaa aina

Tämän postauksen sanoma on lyhyesti, muista ottaa varmuuskopioita ja tärkeimmistä tiedostoista useampia. Sillä niitä voit tosiaan tarvita nopeammin kuin arvaakaan. Tein viikko sitten sunnuntaina valokuvista varmuuskopiot, ja arvatkaas mitä, polttava CD-asema sanoi yhteystyösopimuksensa irti mennellä viikolla. Ko. kone on jo niin vanha ja niin monta vikaansa esitellyt, että tämän vian korjaamiseen ei liene enää järkeä.

Tietokone, tämä ihmeellinen, ihana(?) ja hyödyllinen kapine, jonka ääressä istuin suurimaan osan valveillaoloaikaani, tai paremminkin sanottuna suurimman osan työaikaani, on saanut minut muutaman kerran hermoromahduksen partaalle. Yksi väärä sana perheenjäseneltä, työkaverilta tai keneltä tahansa, niin olisin voinut ottaa tietokoneen kainalooni ja upottaa sen työhuoneeni vieressä olevaan järveen. Kaikki on hyvin, kun se toimii… mutta sitten kun se päättää sanoa yhteistyösopimuksensa irti, niin sitten ei pelasta enää mikään, varsinkaan, jos takuuaika on ummessa, ja jos ei ole varmuuskopioita.

Mikäs siinä, kun kaikki on hyvin, tai jos ongelmia ei ole tai ne ovat pieniä. Mutta toisaalta en ymmärrä kyllä aivan täysin näitä pieniäkään ongelmia, sillä niitä pieniä ongelmia sattuu tietokoneille harva se päivä. Miettikää, jos uuni päättäisi nostaa lämpötilan 300 C säädetyn 175 sijaan tai vastaavasti pyykkikone muuttaisi ohjelman, jossa ei ole linkousta äkillisesti 1400 kierroksen linkoukseen ja 30 asteen lämpötilan 90C. Tai vastaavasti auton ohjausjärjestelmä “kaatuisi” kadulla tietokoneen tapaan. Siinä mentäisiin pitkin seiniä. Tietokoneelle on jotenkin “normaalia” kaatuilla ja saada herne nenäänsä milloin mistäkin. MIKSI?

Tietokoneen isompia vikoja voi kutsua suurehkoiksi katastrofeiksi, siis edellyttäen että ei ole meneillään muita elämää isompia ja vakavampia ongelmia. Itselleni tällainen henkilökohtaiseksi suuronnettomuudeksi luokiteltava tapahtuma on osunut kohdalle muutamia kertoja.

Tosin minulla on ollut myös onni onnettomuudessa matkassa, suurimmassa osassa näistä episodeista. Se missä onni ei ollut matkassa oli, kun väänsin kandidaatintyötäni ammoin ensimmäisellä koneellamme, silloin kun PC:t toimivat teko-ohjelmalla, kaikki komennot olivat näppäinyhdistelmillä jne. (Se oli siis vielä sitä aikaa, kun mietittiin, että voiko tietokoneella kirjoitettua työhakemusta laittaa, vai pitääkö hakemus kirjoittaa kirjoituskoneella) Olin juuri painanut tallenna-nappulaa, kun kone ilmoitti, että peruuttamaton levykevirhe. .. onni onnettomuudessa kuitenkin, että print-toiminto oli käynnistynyt onnistuneesti juuri hieman ennen tätä peruuttamatonta levykevirhettä ja sain työni paperille ja kirjoitettua uudelleen.
Muut hajoamistilanteet ovat koskeneetkin sitten kovalevyjä ja emolevyjä. Onneksi koneen takuut ovat olleet voimassa (tosin ns. vedelleet viimeisinään) ja toiseksi minulla on olleet myös varmuuskopiot tärkemmistä tekemisistäni.
Työn alla olevat suurimmat juttuni laitan aina illalla sähköpostin liitetiedostona itselleni, viikoittain laitan tekstit muistitikulle ja poltan säännöllisesti hengentuotteeni myös rompulle.

Perheenjäseneni ovat naureskelleet hysterialleni, kunnes sitten eräänä päivänä. Yksi suurehko tuotokseni oli lähes valmis. Olin tehnyt sitä kotikoneellani tiiviisti aamusta iltaan. Työn luovuttamisen takaraja häämötti ja iloitsin siitä, että olin pysynyt aikataulussa, kunnes plop. Ruutu pimeni ja koneen hyrinä sammui. Mitään ei tapahtunut. Ihmemies insinööri saapui paikalle ja totesi kuivasti, että taisi mennä toinen kovalevyistä entiseksi… huollossa selvisi, että koneesta menikin emolevy. Kone korjattiin tiedostot pelastettiin. Se oli viikon toimintakykyinen ja jälleen plim. Nyt oli sitten vuorossa se toinen kovalevy. Meni pari kuukautta. Sitten pimahti toinenkin kovalevy ja jotta tarina olisi täydellinen katastrofi meni toinen kovalevy vielä uudelleen. Tässä vaiheessa olisi voinut jo vaatia uuden koneen… mutta valitettavasti olen liian laiska riehumaan livenä. Mutta kuluttajalla on kaikesta huolimatta oikeus takuuajan jälkeenkin saada hyvitystä ja korjaus vialliseen koneeseen/laitteiseen. Se kannattaa pitää mielessä. Tietokone on sen hintaluokan vehje, että kuluttajalla on oikeus olettaa sen kestävän enemmän kuin vuoden tai pari. (Eli siis myös takuuajan jälkeenkin).

Menin sitten tämän shown jälleen tietokonekauppaan ja ostin uuden koneen. Ja kaikki menikin hyvin, kunnes vuoden takuusta oli viikko enää jälellä. Avasin aamusella koneeni ja sieltä ei kuulunutkaan mitään. Ruutu oli pimeänä. Johdot olivat kiinni, virtaa verkossa jne. Mutta koneessa ei ollut elämää. Sisuksissa jälleen iso projekti, jonka viimeisteleminen piti alkaa juuri tuona joulukuisena aamuna. Vaan eipä alkanut.

Tällä kertaa oli kovalevystä kadonnut henki. Korjaaminen kestikin sitten aikaa. Meni melkein kuukausi ja kaikki alkoi kaatua päälle. Onneksi oli tämä jo neljä kertaa pettänyt vielä varastossa ja suostui nilkuttaen (välillä kaatuillen) yhteistyöhön ja avunantoon. Ja onneksi olivat ne varmuuskopiot.