Tarinamaanantai 30. aihe: Valo

Tarinamaanantain 30. aihe. Tarina kuva-aiheesta: Valo

Loviisa Virtanen katsahti ulos. Kaikki näytti paljaalta. Syksy oli vienyt viimeisetkin lehdet puista. Ilmassa tuntui pakkanen. Maa oli jo vähän jäässä. Loviisa oli siivonnut parvekkeensa kesätavaroista. Hän oli kantanut kaikki huolellisesti merkkaamansa laatiot varastoon ja siirtänyt joulutarvarat sopivasti esiin odottamaan. Loviisalla ei kovin monta jouluun liittyvää ulkokoristetta ollutkaan. Valot hän sytytti jo marraskuun alussa ja kynttilälyhty valaisi jo elokuusta asti pimeneviä iltoja.

Loviisasta oli lohdullista, että valoa oli aina jossakin. Nikolai oli häntä mottinut, kun kynttiöitä oli kaikkialla, mutta Loviisa oli sanonut hänelle, että hän halusi nähdä valon. Teet vielä tulipalon, oli Nikolai marmattanut. Loviisa oli aluksi ottanut Nikolain kanssa yhteen kynttilän polttamisesta, mutta sitten myöhemmin tyytynyt vain tuhahtelemaan miehensä tulipalofobialle. Loviisa oli nimittäin vähitellen alkanut ymmärtämään Nikolain tulenpelkoa. Muutama pidempi vierailu Nikolain vanhempien luo oli selitänyt asiaa kummasti. Loviisaa puistatti vieläkin, kun hän ajatteli anoppiaan. Anoppi oli ollut erikoinen ihminen. . Anoppi oli kuollu jo vuosikymmeniä sitten, mutta tuntui, että hänen varjonsa lepäsi edelleen kaikkialla, eikä hänen muistelemisensa tuntunut mukavalta. Anoppi toi hänelle mieleen ummehtuneet huoneet ja synkkiä ja epämiellyttäviä huonekaluja ja rumia koriste-esineitä. Loviisa katseli ymppärilleen. Tässäkin asunnossa oli edelleen aika paljon asioita, jotka muistuttivat häntä Amalia Virtasesta. Sohva oli anoppilasta. Sen kangas oli kulunut ja väristä ei saanut enää oikein selvää. Sohvan edessä oleva synkkäsävyinen villamatto oli anoppilan jäämistöstä ja suurin osa kirjahyllyn tummaselkäisistä kirjoista oli peräisin anoppilan kirjahyllystä. Nikolai oli ollut niitä ihmisiä, jotka eivät olleet koskaan heittäneet mitään pois.

– Minkä ihmeen takia, sanoi Loviisa itselleen puoleen ääneen. Minkä ihmeen takia, minulla on edelleen kaikki nämä tavarat? Minähän en ole koskaan pitänyt niistä. Tämähän on nyt minun kotini eikä minun tarvitse pitää täällä sellaisia tavaroita, joista en pidä.

Loviisasta tarttui puhelimeen. Hän valitsi poikansa puhelinnumeron ja jäi odottamaan. Poika vastasikin aka nopeasti. – Tervehdys Matti. Mitäs teillepäin kuuluu? hän kysäisi kuin ohimennen. -No, mitäpä tänne, vastasi Matti tavanomaisesti. Entäpä itsellesi?
– Minä olen ajatellut vähän tehdä järjestelyjä täällä. Ajattelin, että jos tulisitte Ainon kanssa avukseni ja katsoisitte haluatteko jotakin tästä huushollista. Tarkoitan, että jos ehditte.
– Mitä sinä nyt ole sitten ajatellut, kysyi Matti hämmentyneenä.

– Niin, minä ajattelin päästä eroon näistä muutamista perintöhuonekaluista. En tarkoita, että hävittäisin niitä, mutta haluaisin, että ne siirrettäisiin pois jonnekin varastoon tai muualle. Kyllähän minä sen ymmärrän, että niillä on jo antiikkiarvoa, mutta ajattelin olevani sen ikäinen, että voin itse päättää millaisia tavaroita minulla on ympärilläni. Kävin aamupäivällä jo tuolla antiikkiliikkeessä ja varasin sieltä muutaman kaapin ja sen sellaista. He tuovat ne perjantaina, jos saan kaikki kuntoon siihen mennessä.

Matti oli hetken hiljaa. Että 80-vuotiaana äiti oli päättänyt ryhtyä sisustuspuuhiin. -Minne ne tavarat pitäisi sieltä siirtää? hän kysyi.
– No vaikka tuohon sivuhuoneeseen. En käytä sitä ollenkaan. Koska onhan minulla täällä tilaa.
– No niin on. Tilaahan siellä on. Me tulemme Ainon kanssa illalla. Emmeköhän me saa jo aika paljon siinä aikaan. Älä nyt kuitenkaan itse ryhdy siellä rehkimään, jotta et väsy liikaa. Me laitamme ne tavarat pois, jotka haluat siirtää sivuun.
– Mukava, että teillä on aikaa, sanoi Loviisa tyytyväisenä. Tavataan illalla.

Loviisa lähti uudelleen ulos. Hän meni kulman takana olevaan mattokauppaan ja tilasi sieltä kolme isoa vaaleaa villamattoa. Samalla reissulla hän meni leipomoon osti kakun ja pientä suolaista ja käveli takaisin kotiin antiikkikaupan kautta.
– Voitte tuoda tavarat jo huomenna, sanoi Loviisa hymyillen.
Ai mutta tapetit, huomasi Loviisa. Lähellä oleva maalikauppa myi myös tapetteja. Loviisa meni sisään ja pyysi selata tapettikirjoja. Hän löysikin nopeasti vaaleasävyisen tapetin ja sanoi tilaavansa sitä. Soitan teille mitat huomenna hän sanoi hymyillen.

Myyjä katseli innostuneen näköistä vanhaa rouvaa ihmeissään.

– Annatteko minulle tuon tapetin numeron ja tarpeelliset tiedot, jotta voin ilmoittaa ne teille puhelimessa.

– Me voimme tehdä niin, että kirjoitan tänne teidän tietonne, ja te sitten ilmoitatte monta rullaa tarvitsette tulee paremmin sillä tavalla oikein. Otan teille kopion tästä paperista selitti myyjä.

Loviisa palasi tummasävyiseen kotiinsa. Hänestä kuitenkin tuntui, että jo pelkkä tieto siitä, että hän saisi kalustaa asuntonsa haluamallaan tavalla sai huoneen tuntumaan valoisemmalta.

Loviisa Vitanen on aiemmin ollut parvekepuusissa vuosi sitten tarinamaanantai 4. haasteessa.

Advertisement

Tarinamaanantai 29 Autotyttö

Tarinani liittyy kuva-aiheeseen eli siis autoon.

Autotyttö

KooTee on tässä jo ihmetellyt kun en ole ollut kovin aktiivinen kommentoija tässä viimeaikoina.

Selitys asian tilaan löytyy. Itse asiassa selityksiä on useampikin, mutta tämä on niistä dramaattisimmasta päästä, joten tulkoot se nyt sitten kerrottuna tässä. Minusta nimittäin tuli tässä yhtenä aamuna autotyttö. Olin menossa tapani mukaan töihin tuttua reittiä pitkin. En aikaisemmin enkä oikeastaan myöhemminkään mitä yleensä, vaan itse asiassa juuri siihen aikaan mitä minulla tapana on.

Ja kas kummaa kesken matkan huomasin poseeravani auton konepeltillä. En niin, että olisin sentään siihen hommaan virallisesti kutsuttu tai että minulle ylipäätään sellaisesta makkaroiden esittelemisestä ryhtyisi jotakin maksamaankin, vaan ihan niinkun muuten vaan. Silleen yllättäen. Liekö setä lukenut heinäkuussa kirjoittamani ärhentelyn yksin liikenteessä vai lisää hanaa -juttuni vai pistkö joku muu asia niin vihaksi, että päälle piti ajaa.

Niin minä olin siis aivan kaikessa rauhassa ajelemassa töihin, kun äkkiseltään silmäkulmastani havaitsin, että parkkipaikalta tulee auto. Vaistomaisesti ryhdyin kääntämään oikealle (onneksi), sillä jotenkin näytti siltä, että kuljettaja on aivan yksin liikenteessä. Pää ei heilunut suuntaan eikä toiseen. Meinaan, että olisi niinku vähän katsellut, että liikkuuko muitakin kuin hän. Mutta mitäs pyöräilijöistä. Pari hengiltä päivässä, niin jo ratkeaa monen monta ongelmaa. Tulee työpaikkoja ja silleen.

– Hui, ehdin ajatella ja kääntää entistä enemmän oikealle, mutta en onnistunut. Setä oli ajatellut, että tuo mummo on saatava nurin. Ratsastusharrastusta on kuitenkin kiittäminen siitä, että kun on tullut sieltä hevosen selästä silloin tällöin pudottua, niin on jotenkin oppinut putomaan niin, että vetää kädet pään päälle ja yrittää tulla mahdollisuuksien mukaan jaloilleen tai sopivasti jotenkin muuten.

Otin pyörän sarvista ennen kaatumista kiinni ja rysäytin itseni siihen konepeltille, onneksi, sillä muuten olisin kaatunut katuun. Vedin kädet ylös ja siinä oltiin. Autotyttönä. Pisti pohjalaista vihaksi. Pyörän vanne oli mennyt kieroon. Sen näki heti siinä konepeltillä istuessa. En viitsi ihan kaikkea kertoa, mitä ajattelin, mutta muistin kuitenkin hymyillä ja vilkuttaa siellä autossa istuvalle sedälle. Katson oikeudekseni kutsua häntä sedäksi, sillä hän oli minua vanhempi.

Setä tuli autosta ulos ja luetteli erilaisia listoja. – Jaa että päätit tulla sitten päälle, rähisin sedälle.
– En tuota nähnyt… yhtään…
– Joo et varmaan, rähisin. Sen huomasi. Yritin väistää sen minkä pystyin, mutta en pystynyt.

Katseltiin siinä kulkupelejämme. Sedän auto sai vain pienen nirhauman, mutta minun vanha fillarini oli muusina. Vanne muistutti numeroa 8. Etuhaarukka oli muusina jne.

Setä ryhtyi vääntämään vannetta ja haarukkaa.
Sanoin tylysti, että tuon nyt näkee kyllä näin nainenkin, että ensinnäkin väännät aivan väärään suuntaa ja toiseksi ei vanteet oikene vääntämällä.
Argh.
Sovimme, että vien fillarin korjaamolle ja setä maksaa.
Setä ei ollut sen kummenmmin kiinnostunut siitä, miten selviän töihin.

Eli lähdin siitä kiukusta kihisten kävelemään työpaikalleni, jonne tosin ei onneksi ollut pitkä matka. Pomo ajoi minut sitten lääkäriin. Oli hyvä, että ajoi. Tuli merkinnät papereihin siltä varalta, että myöhemmin ilmaantuu jotakin. Kolareistahan tulee aina päivän tai parin viiveellä seuraamukset. Niin nytkin. Nilkka turposi, reidessä on mustelma ja selkää särkee. Kokemus autotyttönä ei siis ollut mitenkään hauska.

Diktaattorin seurueessa

Tarinamaanantain 28. aihe on diktaattori

Diktaattorin seurueessa

Diktaattori saapui sisälle. Minulle ei ollut epäilystäkään, että hän se oli. Kaikki merkit nimittäin viittasivat siihen aivan alusta alkaen. Tajusin, että hänen valtakautensa alkoi ja se kestäisi pahimmillaan kolme tuntia. Aika pian varmistui, että se tosiaan kestäisi sen. Ehdin jo toivoa vähän lyhyempää vallassaoloa, mutta elävässä elämässä toiveet harvoin toteutuvat.

Hän aloitti kertomalla vaivoistaan kovaäänisesti. Meille kenellekään ei jäänyt epäselväksi hänen selkävaivojensa pitkäaikaisuus. Hänen vaivansa olivat pahimpia.

Ei mennyt aikaakaan, kun hänen matkapuhelimensa alkoi soittamaan kovaäänisesti jotakin 1970-luvun biisiä. Hän antoi biisin soida aivan rauhassa, ympärilleen katsellen, ihan kuin olisi halunnut varmistaa, että me kaikki kuulimme varmasti, että hänen puhelimensa soi. Ympärilleen vilkuillen hän sitten painoi nappia ja vastasi kovalla äänellä Tarja.

– Ai jaa, Aira kato joo. Mä olen junassa.
Mitä? Mä kuulen vähän huonosti. Täällä ei ole aina sitä kenttää.
..
Niin oon junassa.
Joo, Helsinkiin. Helsinkiin oon.. Tässä on tuo Sirpa ja Leena.
Ai jaa. No kuule mulla on ne paperit tässä.

Ketä sä tarkoitat? Ai sitä Eilaa. Kuule ei me sitä oteta, jos sä tarkoitat sitä Virtasen Eilaa.
Ei siitä oo siihen hommaan ja mä en kuule yhtään tykkää siitä. Se on vähän sellainen nenäkäs tyttö.

Niin mitä? O.k. mä sanon sen tästä. Odota nyt hetki. Joo se on tässä. Emilia Pötkölä? Sitähän sä tarkoitat?
Joo se on 150284-öööö. Saitko selvää. siis 150284-öööö. Joo no hyvä. Se tulee sitten sinne.
Onko sulla muuta? Joo ei se haittaa. Kyllä mä voin vastata. Niin, kun tässä matkan aikana ei paljoa muuta oo tekemistä, kailotti diktaattori. Valitettavasti ei, ajattelin.

Diktaattori sulki puhelimen ja katsoi Sirpaan ja Leenaan itsetyytyväisesti. Näin hän hoiteli junassa kännykällä työasioitaan.

Sirpa ja Leena nykökyttelivät hyväksyvästi. He olivat ilmiselvästi samasta puusta veistettyjä. Juttua piisasi. Siinä käytiin läpi tulevat lomat. Aloitettiin tietenkin syyslomasta. Eevan piti tietenkin saada just tuo syyslomaviikko, kun sen lapsi on koulusta lomalla. Aira ittekin on aina sitä kärttäämässä, vaikka sen lapset ovat jo isoja. Nuorinkin taitaa muuten olla jo 15. Eihän sellainen nyt enää vanhempiaan kaipaa.

Diktaattori avasi päivän lehden. – Jaa mitäs tässä tänään kirjoitetaan, aloitti diktaattori. Kato täällä on tällainen, että vanhemmat ovat liian vähän lasten kanssa. Alkoholikäyttö lisääntyy, kun vanhemmat eivät valvo teinejään eivätkä ole kiinnostuneita niiden asioista. Joo tämä nyt on ollut jo tiedossa. Annetaan mennä minne sattuu. Annenkin kakarat hyppivät seinille. Ootko nähny sitä niiden Piaa? Niin. Just sitä, jolla on ne punaiseksi värjätyt hiukset. No niin. Seuraava puolituntinen kului kuunnellessa otsikoiden kommentointia, jonka keskeytti pari puhelua. Sitten käytiin läpi naapureiden asiat, sitten siirryttiin julkkiksiin ja lopulta jouluruokiin.

Harvoin monotoninen junakuulutus, saavumme hetken kuluttua Helsinkiin tuntuu niin hienolta. Hyppään ulos junasta ja melkein juoksen kohti määränpäätäni. Olen vapaa. Diktaattorin valtakausi on ohi.

sekalaista sälää tarinat Tarinamaanantai Tarinamaanantai 2007

Tarinamaanantai haaste 24, Torni

Tarinamaanantain haasteena 24 on Torni. Tämä kirjoitus on sana-aiheesta.

Auliinan torni

Torin rakentaminen oli alkanut vähitellen, tarkalleen ottaen aivan huomaamatta. Auliinalla ei ollut tarkoitus tehdä sellaista rakennelmaa, mutta jostakin se oli vain alkanut. Ensiksi se oli ollut pelkkä ajatus, mutta vähitellen se oli muuttunut ajatuksesta puheeksi ja puheesta konkreettiseksi teoiksi, jotka kasvoivat vähitellen yhä suuremmiksi.

Tornista näki kauas. Oikeastaan niin kauas, että ei niin kauas kukaan edes kyennyt katsomaankaan, eivät muut kuin Auliina. Maisema jatkui loputtomiin ja kaikki yksityiskohdat painuivat hänen mieleensä. Hän ei ollut niin tarkka, että yksityskohdat olisivat pysyneet kohdallaan. Mitäs pienistä.

Tornin kokoa ja sen uhoa lisäsi se, että se sijaitsi jyrkän rotkon partaalla. Rotko, jonka reunamille torni nousi, oli tosiaan paljon syvempi kuin mitä Auliina oli osannut hurjimmissa unelmissakaan odottaa. Pudotus oli niin jyrkkä, että Auliina ei ollut löytänyt ketään, joka olisi ryhtynyt hänelle apuriksi rakentamaan tornia. Mutta kun tarkemmin ajatteli, oikeastaan juuri sellaista paikkaa tornilleen Auliina oli etsinytkin. Kaukana kaikesta ja kaikilta, jossakin kallion kielekkeellä, paikassa johon eivät ainakaan ohikulkijat eksyneet eivätkä muutkaan viitsineet sen pahemmin vaivautua. Paikka oli sellainen, josta näki riittävän kauas.

Matka tornille oli pitkä ja vaikka tietä pystyi ajamaan ja autolla ei reittiä voinut missään tapauksessa kutsua kovin helppokulkuiseksi. Perille tultaessa edessä oli toinen matka joka oli fyysisesti rankka. Rappuset kapeat ja vaikeakulkuiset. Niiden askelväli oli korkea ja niitä oli paljon. Ainakin 325. Auliinan tavoite oli saada siihen täydet 365 rappua, mutta hän ei ollut enää jaksanut, koska torni toimi sellaisenakin. Ja olihan joskus pidettävä lomaa, hänenkin. Jo pelkästään siksi, että ei tornilla muuten olisi riittänyt kävijöitä. Auliina tarvitsi heitä kaikkia, jotta hän pysyisi tilanteen tasalla.

Aluksi Auliinan luona oli käynyt paljon ystäviä katsomassa ja ihmettelemässä elämää ja olemista. Auliina otti vieraat vastaan kenet mitenkin. Yleensä enemmän ja vähemmän valittaen ja kovaa kohtaloaan surkutellen. Valittaminen alkoi tuottaa tulosta. Ystävät tekivät hänelle palveluksiaan. Jotakin piti pudottaa säännöllisesti, että pysyivät ruodussa, joillekin riitti pelkkä putoamisen uhka. Rohkeimmat, niin kerrottiin, yrittivät uudelleen ja uudelleen, kunnes tajusivat, että Auliina näki tornistaan ympärilleen muita paremmin ja tiesi aina kuinka asioiden piti olla ja millaista oikean elämän piti olla. Auliina itse oli tietenkin täydellisyyden perikuva, joka huvitteli pudottamalla ystäviään tornistaan maanpinnalle.

Vähitellen, silmiä aukeni enemmän. Huomaamatta, kävijöiden määrä harveni suhteessa heidän oivalluksensa määrään ja sitten äkkiä loppui kokonaan. Auliina vietti pitkiä aikoja yksin tornissaan tähyillen tielle. Siellä ei tosiaan liikkunut enää ketään. Joskus näkyi lupaava hento pölypilvi, joka kertoi jonkun lähestyvän, mutta yleensä kulkupeli kääntyi toisesta tienhaarasta ja kulkija meni menojaan ehkä marjastamaan tai metsästämään muualle. Vähän helpommille sanansijoille.

Auliinan torni tuli vuosi vuodelta yhä harmaammaksi ja tie sinne kävi vaikeakulkuisemmaksi ja luokseenpääsemättömäksi. Kävi niin, että Auliinan tiellä ei ollut enää meno eikä paluuliikennettä, sillä kukaan ollut pyytänyt häntä enää vuosikausiin käymään luonaan eikä kukaan ollut vuosiin käynyt hänen luonaan. Tornin omistajakaan ei enää kyennyt liikkumaan torninsa ulkopuolella juuri ollenkaan. Vain välttämättömät liikuskelut, mutta mitään tilaisuutta Auliina ei jättänyt käyttämättä.

Ennen kun Auliina itse lopullisesti putosi tornistaan, oli tornille johtava tie sammaloitunut ja sen metsittyminen eteni kenenkään estämättä. Ensiksi ruoho kasvoi korkeaksi, sitten tulivat vadelmat ja samaan aikaan koivut alkoivat venyttämään varttaan. Vähitellen tie umpeutui ja ojan reunoista pystyi päättelemään, että jossain niillä main oli ollut tie. Auliina unohtui vuosikymmenten kuluessa, enää jotkut hyvin hyvin vanhat ihmiset kertoivat omituisesta Auliinasta, jonka tornista joutui putoamaan rotkoon halusipa tai ei.

Toimittaja Tottisen kesälomapainajainen

Tästä Tarinamaanantain kesäloma-aiheen (Haaste 23) valmistuminen saa oikeastaan kiittää tai syyttää, riippuen vähän siitä, miten asiaan suhtautuu, Kuvajaisen KooTeetä. KooTee nimittäin sanoi, että voisin Kuopion reissullani käydä pimputtamassa AKH:n ovikelloa ja ryömiä sisään ihan niinku livenä. Siitä sain ajatuksen naputella kesämuiston joka tapahtuu eräänä heinäkuisena iltapäivänä Kuopiossa vuonna 2007. Tarina on siis täysin kuvitteellinen ja satunnaiset yhtyedet todellisuuteen ovat lukijan oman mielikuvituksen tuotetta.

Rankka uutispäivä oli takana. Loma oli juuri alkamassa, mutta toimittaja Aaro Matti Tottinen oli saanut vielä ylimääräiseksi tehtäväkseen haastatella erästä Jyväskylästä Kuopioon saapunutta Martta-ryhmää. Naisten haastatteleminen oli jo alun alkaen ärsyttänyt Tottista. Ensinnäkin tehtävä oli iltamyöhään ja kohteena oli joku Jyväskyläläinen Martta-ryhmä. Eikö nyt mitään parempaa ollut tarjolla? Ennen tuollaiset porukat annettiin automaattisesti kesäharjoittelijoille tai jätettiin kokonaan huomiotta, mutta köyhänä uutiskesänä täytyi ottaa kaikki kiinni mikä vain liikkui. Ruokolahden leijonan uudelleen herättäminenkin kävi jo hänen mielessään. Tottinen odotteli typääntyneenä linja-autoa Puijon näkötornin ja hotelli-ravintolan parkkipaikalla. Tokko bussi jaksoi sellaista akkalaumaa tänne tuodakaan Tottinen ajatteli pahansuovasti. Hän vilkaisi kelloa. Ryhmä oli tässä vaiheessa myöhässä jo ainakin vartin.

Aikansa kuluksi hän kaivoi uuden pokkarinsa paitansa taskusta etsien samalla katsellaan sopivaa kuvattavaa. Koska eräs blogituttava kuvasi taidokkaasti hyönteisiä ja kasveja päätti Tottinenkin kokeilla onneaan. Uudessa kamerassa olivat erinomaiset makro-ominaisuudet. Hän etsi katseellaan sopivaa kuvattavaa. Äkkiä hän tajusi olevansa liian korkealla pystyäkseen kuvaamaan maassa kulkevia ötököitä ja päätti kumartua tutkimaan ympäristöään hieman tarkemmin. – No tottavie, innostui Tottinen. Tuollapas on iso hämähäkki. Hämähäkki oli aloittamassa juuri uutta verkkoa. Se roikkui aloituslangan varassa ja pohti, minne saisi sen toisen pään kiinnitettyä, jotta voisi ryhtyä työhön. Se ei ollut yhtään innostunut yllättävältä taholta saamastaan ylimääräisestä huomiosta. – Mitä tuokin ukko tuossa konttaa, tuumi hämähäkki ärtyisästi. Pitäisi huolen omista asioistaan eikä puuttuisi toisten tekemiseen.

– Tule, tule tänne vaan Tottisen setä ottaa sinusta kuvan lehteen ja pääset maailmanmaineeseen, kun julkaisen kuvasi blogissani. Kiltti tyttö katso tännepäin.

– Jaa, että kiltti tyttö puhisi hämähäkki kuikkuisena itsekseen. Sen kiukkua lisäsi väärään suuntaan hennosti puhaltava tuulenvire, joka esti sitä kiinnittämästä tukilankaa hyvältä näyttävään korteen. – Nyt kyllä jätkä heitti niin pahan, että paketoin koko miehen. Täytyy kutsua vain vähän apujoukkoja.

– Onpas vihaisen näköinen hämähäkki ihmetti Tottinen ääneen.
– Ja kuules ukko syystäkin, puhisi hämähäkki. Odotas vaan, kyllä me sinut vielä napataan se ärhenteli nyrkkiään puristaen.

Samassa kuuluikin bussin ääni. Moottori oli kovilla, kun se yritti jurnuttaa akkalauma kyydissään rinnettä ylös.
Tottinen katsoi huolestuneena housujen polviaan. Hän ei ollut innoissan huomannut, että maassa oli ollut hieman kosteampi ja mutaisempi kohta. Joka tapauksessa hän oli sellaiseen iskenyt polvensa. Siitä ei voinut erehtyä.
Bussin moottori ujelsi, kun kuljettaja kaasutti sitä rinnettä ylös. – Tuollainen pitäisi lailla kieltää. Olisivat tulleet pyörällä tai kävelleet.
Bussi kaarsi pihaan ja kuljettaja ajoi ravintolan oven eteen. Ovi aukeni ja kohta bussin sisältä alkoi purkautua matkustajia.
– Aivan tämä ei voi olla kovin eroosioherkkää sanoi ensimmäinen nainen.

– Niin ehkä ei. Vaikka onhan tässä melkoinen laattaeroosion vaara. Maastoa on kuitenkin käsitelty aika rankasti rakentamisen aikana.

– Katso tuossa on tuollainen valeskorpioni, sanoi kolmas juuri paikalle tullut nainen. Täytyy kysyä Riitalta mikä niistä se on. Oletko nähnyt Riittaa? Riitta! Täällä on yksi sellainen valeskorpioni! Tule katsomaan.

– Wau!

Naiset kumartuivat ihailemaan hämähäkkieläintä. He eivät kiinnittäneet mitään huomiota toimittaja Aaro Matti Tottiseen. Tottinen kuuli vain innokasta keskustelua öttiäisen elintavoista ja niin paljon vieraita nimiä, että hän päätti sujauttaa kynän ja ruutulehtiön takaisin takataskuunsa.

Tottisen ovikello soi. Tottinen meni avaamaan oven. Hän ei nähnyt ketään. Ärtyneenä hän katseli käytävälle ja kurkkasi portaille sekä ylöspäin että alaspäin.Olikohan naapuri vahingossa painanut ovikelloa? Outo tunne hiipi hänen mieleensä. Hänestä tuntui, että joku tuli sisään asuntoon. Hän karisti ajatuksen pois mielestään ja meni takaisin sisälle.

Tottinen kääntyili levottomasti. Hän näki, kuinka lauma kutojaeläimiä kipitti kynnyksen yli sen minkä jaloistaan pääsi. Ne ryhmittyivät kaikki eteisen jalkalistan viereen ja kun viimeinen oli päässyt sisään, suurin ja muhkein kutojaeläin käveli rivin editse kuin konsanaan komppanian päällikkö. Se tuntui antavan jotakin määräystä valtavalle joukolleen.

– Ei, ei saa yritti Tottinen. Mitä te oikein meinaatte?
– Lopettakaa, huusi Tottinen.

Hämähäkit tuntuivat vain kiihdyttävän vauhtiaan. Ne olivat jo melkein onnistuneet kutomaan huoneen oven umpeen. Tottinen yritti huitoa verkkoa rikki, mutta ei onnistunut. Verkkoa tuntui valmistuvan nopeammin kuin mitä hän pystyi sitä poistamaan.
Äkkiä jostakin etäältä kuului taas ovikellon ääni. Tottisella kesti hetken aikaa, kun hän tajusi, että mikä ääni se oli. Uni karisi hänen silmistään. Hän katseli epäluuloisesti ympärilleen ja pyyhki hikeä otsaltaan. Ovikellon ääni tunkeutui hänen tajuntaansa vaativana. Tottinen avasi oven rappukäytävään…

Tarinamaanantai 22, Muisto

Tarinamaanantain 22 aihe, muisto

Muisto

Muistot ja muistelukset ovat tärkeä osa yksilön omaa elinhistoriaa. Kauniit muistot tulevat yleensä mieleen, kuten joululaulussakin lauletaan… ja yhdestä muistosta tai muistelukseta tulee mieleen toinen ja kolmas. Usein kaverillekin sanotaan, että muistatkos, kun me silloin…. Jotkut muistot ovat niin henkilökohtaisia ja ainutlaatuisia, että niitä ei halua jakaa. Jotkut muistot ovat niin hassuja että ne nykivät suupieliä ylöspäin vielä vuosienkin jälkeen jotkut surullisia ja inhottaiva, että niitä ei halua enää muistella eikä päästää mieleensä. Onneksi jälkimmäisiä on kuitenkin vähemmistö.
Joku asia voi palauttaa jonkun unohtuneen muiston. Minulle kävi niin kun luin lööppilehdestä tämän jutun:

Vauva syntyi – isi ajoi ojaan

14.6.2007 12:01

Lapsen syntymä matkalla sairaalaan järkytti ruotsalaisisän niin, että tämä pyörtyi ja ajoi ojaan. Ruotsalaisperheellä oli kiire sairaalaan, kun vaimon synnytys käynnistyi. Karlshamnin kohdalla vaimolta meni lapsivesi, hetken päästä alkoivat voimakkaat supistukset ja lähellä sairaalaa vauva sitten pullahti maailmaan.

<!–

<! – – xml:linkstosubheadlines Tässä jutussa myös:
# # d a t a # # – – >

–>

Tapahtumien nopeus oli kuitenkin liikaa isälle, joka pyörtyi auton rattiin ja ajoi ojaan.

Auto meni ryttyyn, äiti sai haavan päähänsä, mutta vastasyntynyt vauva selvisi rytäkästä ehjin nahoin. IL 14.6.2007

Tästä tuli nimittäin mieleeni kun lähdimme esikositamme hakemaan…

Tuleva isä kaahasi kohti sairaalaa ja jostakin syystä koukkasi kaupungin kautta, kun runemmaltakin olisi päässyt. Siinä tilassa ei ollut yhtään mukavaa istua autossa vähäisiä ylimääräisiä kilometrejä. Sairaalan kohdalla hänä ryhmittyi väärälle kaistalle ja äkkijarrutukset eivät nekäään tuntuneet yhtään kivoilta. Sitten vielä sairaalan pihassakin hän ajeli minne sattuu. Onneksi kaikki muu meni ihan hyvin ja terve ja tarmokas poikalapsi tuli maailmaan.

Isäksi tulevat ovat ilmeisesti aika herkässä mielentilassa…

Tarinamaanatai 21 Kalajuttu

Tarinamaanantai 21, Kalajuttu

Kalojen koot yleensä suurenevat suhteessa siihen, kuinka paljon vuosia kalan saamisesta on kulunut. Riippuen siitä ymmärretäänkö kalajutalla kala JUTTUA vai kalajuttua vai KALAjuttua, niin kaikille muillekin elämän kalajutuille käy niin. Yleensä elämän kalajutut suurenevat, kaunistuvat, komistuvat tai tulevat synkimmiksi.

Valman elämä oli ollut aina kovaa. Oli pitänyt tinkiä siitä ja tästä, jotta rahaa saisi enmmän kokoon. Kasva pankkitilin saldo oli tuottanut aluksi kyllä jonkinlaista tyydytystä, mutta sitten oli koittanut päivä, kun sen kasvu tuntui mitättömän hitaalta. Samaa tahtia eletyn elämän kovuus alkoi iän myötä tuntua timantinkovalta. Mennessä ei ollut kuin harmaan eri sävyjä, pääsääntöisesti sitä tumminta mustaa, mustaa mustempaa, josta muut eivät ymmärtäneet mitään, koska kenenkään toisen murheet eivät olleet niin suuria kuin hänen murheensa.

Kovaa oli ollut, kun mies ei ollut tehnyt sitä, mitä hän oli halunnut. Mies oli ollut huono. Niin huono, että niin huonoa miestä ei oikeastaan voinut edes olla. Mitä enemmän hän miestä ajatteli, sitä epäoikeudenmukaisemmalta kova elämänkohtalo ja huono mies tuntuivat. Kaikilla muilla elämä oli helpompaa. Naapuruillakin oli mies, joka teki puutyöt, leikkasi ruohon ja tamppasi matot, laittoi keväällä veneen vesille ja kalasti. Valma jouti tekemään kaiken itse. Kun ei ollut sitä miestä.

Eräänä aamuna Valma oli ollut järvellä aamusta asti. Hänen veneenpohjallaan nökötti yksi pienenpieni ahven. Siitä ei saisi kunnolla ateriaa edes kissalle tuumi hän kiukkuisesti. Hän katsoi rantaan kun naapuri lähti soutamaan veneellään toiseen suuntaan ja kohta jo vene pysähtyikin ja onki lensi veteen. Valma jäi katsomaan. Siellä se heti nosti suuremman ahvenen kuin hän.

Samassa Valman ongenkoho heilahti, mutta hän ei sitä huomannut. Tuijotti vain naapuriaan, joka veti vedestä kalan toisensa jälkeen. Taas uusi mato koukkuun ja taas kala ylös. Valman rintaa puristi. Että hyväosaiset ne saavat kalatkin järvestä, kun vaan vähän näyttävät onkeaan veden suuntaan.

Pian naapuri lähti jo takaisin kohti rantaa. Mies veti airoja pitkin vedoin ja vene näytti suorastaan lentävän kohti rantaa. Valma tuijotti miehen perään ja veneensä pohjalla olevaa pientä ahventa. Mitäs minä täällä teen, kun en mitään saakaan, hän ajatteli vihaisesti. Hän nosti onkensa vedestä ja tuijotti sitä epäuskoisena. Siima oli poikki.

Kinder-yllätys

Tarinamaanantain 17 kuva-aiheessa on suklaamuna, jonka yllätys pilkottaa sen rikotun kuoren alta. Avaajalla on toive mukavasta yllätyksestä.

Odotimme perheemme toista lasta. Esikoinen oli pikkuvanha kaveri, joka pohti paljon asioita.
Mm. sähkövaloa, dinosaurusten syntyä jne. Häntä kiinnosti aivan erityisen paljon äidin kasvava vatsa ja sen sisällä oleva tyyppi, jota ei voinut nähdä.
Sitten pääsiäisen seutuvilla, ehkä noin kymmenennen kinder-yllätysmunan jälkeen, hän ryhtyi tiukkaamaan tulevan sisaruksen sukupuolta. Hän halusi pikkuveljen.
Sanoin, että ei sitä voi tietää, kumpi sieltä tulee. Selitin jotakin siitä, että toivotaan, että kaikki menee hyvin ja että vauva voi hyvin.
Tuleva isoveli tuumaili hetken. Sitten hän sanoi ilahtuneella äänellä: Äiti! Nyt mä kuule tiedän. Se vauva on sellainen yllätys. Vähän niinku kinder-muna. Kun avaa ei tiedä ikinä mitä siellä on sisällä.
Kun kinder-yllätys sitten selvisi, siellä oli pikkuveljen sijasta pikkusisko.