Toimittaja Olli Pirttimäki kirjoittaa Iltalehdessä otsikolla Narsismi yksi syy perhesurmiin? Kysymys on hyvä ja ajankohtainen, sillä viime viikkojen aikana on tullut huolestuttvan usein uutisia, joissa perheen toinen vanhempi, yleensä isä, on surmannut perheensä. Yleensä kyseessä on ollut erotilanne, josta mies ei ole päässyt yli.
Jutuissa näyttää olevan sama kaava. Ehkä asiat vaan toteutuvat hieman eri järjestyksessä. Väkivallantekijä on usein käytännössä ryhtynyt valmistelemaan tekoaan puhumalla ex-puolisostaan mahdollisimman paljon negatiivisia asioita tulevan uhrin lähipiirille, edistäen uhrin tehokkaasti kaikista sukulaisista ja ystävistä. (Ja silloin kun vielä on mennyt ns. ”hyvin” uhrin yhteydnpito lähisukuun on estetty syyllistämällä. Tätäkin sitten käytetään hyväksi, kun uhri livahtaa pakoon: esitetään, että kyllä HÄN olisi ollut yhteydessä, mutta henkilö X ei halunnut.)
Sitten kun myllytys alkaa on usein käytännössä tulevaa (henkirikoksen)uhria on syytelty siitä, että tämä ei pidä yhteyttä sukulaisiin tai hän ei vastaa viesteihin tms. Pitääkö uhrin vastata viesteihin, joissa hänelle annetaan valmiiksi syntipukin rooli? Mielestäni ei. Hyvä sääntö on, että ei pidä antaa vastapuolen viedä. Puheiden perusteella vakaumuksellisen kannan muodostanut ”auttaja” raportoi ”päämiehelleen” uhrin puolustaneen itseään ja lisääpä yleensä vielä vähän omiaankin, että kykenisi miellytämään ”päämistään”.
Kuvio on niin monimutkainen, että sitä ei ihan hetkessä tajua, kun sellaiseen joutuu. Jotenkin olen tullut siihen tulokseen, että narsitinen kuvio on kuolemantanssia, josta esim. lastensuojelutyöntekijöillä näyttää olevan aika ohut ymmärrys. Kun sitten jotakin tapahtuu sanotaan, että olisit sanonut aiemmin.
Jos ihan kokonaan ei pääse hengestään niin henkiset vauriot ovat ainakin suuria. Avioero ei useinkaan ole hetken mielijohteen tulos. Sitä on saatettu miettiä vuosikausia ja viimein uskallettu tehdä se ratkaiseva päätös. Siinä vaiheessa ei kannattaisi niiden puhua yhtään mitään, jotka eivät ole syvällisesti sisällä perheen asioissa. Enkä nyt tarkoita sitä, että olisi kuunnellut mitä puhutaan, vaan sitä, että olisi itse elänyt siinä kontekstissa, josta on irtauduttu. Parhaita asiantuntioita lienevät kuitenkin ne ihmiset, jotka ovat haastavaa arkea haastavan vanhemman kanssa eläneet.
Olen pohtinut sitä, millä tavalla sosiaalilan oppilaitoksissa kiinnitetään huomiota tämän ilmiön tunnistamiseen? Entä sitten työyhteisössä: käydäänkö tavanomaisuudesta poikkeavia tapauksia läpi työnohajuksessa? Kuunnellaanko uhria? Vai tehdäänkö uhrista yhteistyökyvytön/yhteistyöhaluton syntipukki, joka estää toisen vanhemman mukanaolon lasten arjessa?
Naristin kai tunnistaa aika helposti siitä, että hän ei epäröi ottaa yhteyttä toistuvasti työntekijöihin. Hän lähestyy yleensä johtoporrasta ja tekee sen määrällisesti usein. Hän imartelee, kehuu ja houkuttelee. Hän vaikuttaa unelmapuolisolta ja jo pelkästään se riittää saamaan pään sekaisin. Sitten vastapuolen kuuntelu jääkin vähän heikolle hollille. Hän on huolissaan vastapuolen terveydestä ja kyvystä huolehtia lapsista jne. Hän vihjailee ja viattomasti pohtii. Hän ei epäröi käyttää mitään keinoa hyväkseen, jotta oma ja ainut oikea tahtonsa toteutuisi. Uhrien piina jatkuu vuosia.
Kun lastensuojeluviranomaisten tuki on varmistettu, sitten alkaa oikeuspelleily ja perättömien lastensuojeilmoitusten teko. Siinä showssa eivät paina sitten enää mitkään normaalit kriteerit. Vaikka taustalla olisi sinitakkien dokumentoimaa väkivaltaisuutta, selitetään huippuvanhemman tekosia parhain päin ja uhria kehoitetaan antamaan anteeksi ja tekemään kiltisti yhteistyötä, etteivät asiat mene hänen kannaltaan pahempaan suuntaan…
Hohhoijaa… kyllä kirpun pistää taas vihaksi.
Narsistien uhrien tuki ry:n edustaja Sirpa Polon mukaan viimeisimpien tietojen mukaan narsismi on nykyisin jo lähes yhtä yleistä kuin diabetes.
Radio City uutisoi torstaina Polon kertoneen, että narsistien uhrien tukiyhdistykseen on ollut yhteydessä myöhemmin perhesurmien uhreiksi joutuneita ihmisiä.
Iltalehden perjantaina haastattelema Polo sanoo, että narsismiin ei ole aiemmin osattu suhtautua tarvittavalla vakavuudella, mutta nyt se on perhesurmien takia noussut puheenaiheeksi.
Polo kertoo esimerkkinä työpaikkakiusaamisen, jonka taustalla voi olla narsismi. Hänen mukaan vasta Rädyn ja Ahteen välinen tapaus nosti työpaikkakiusaamisen isosti esille, vaikka ilmiö on ollut olemassa jo pitkään. Samoin on nyt perhesurmien kohdalla.
– On pitänyt sattua tosi paljon ja tosi pahasti, ennen kuin on tajuttu narsismin vaarallisuus. Tämä on hyvin vakava asia, sillä kuka tahansa voi joutua narsistin uhriksi, Polo toteaa.
Yksi ongelma narsismin torjuntaan on pelko, sillä monesti uhri ei uskalla tai kehtaa hakea apua ajoissa. Polon mukaan eri yhteisöissä, kuten esimerkiksi työpaikoilla pitäisi tapauksiin uskaltaa kuitenkin puuttua rohkeammin, kun ongelmia alkaa ilmaannuttua.
Ei vain henkistä väkivaltaa
Narsismi mielletään monesti vain henkiseksi väkivallaksi. Polon mukaan narsismi ei kuitenkaan aina jää pelkän henkisen väkivallan tasolle. Narsistien uhrien tukiyhdistykeen on ottanut yhteyttä myös henkilöitä, jotka ovat myöhemmin joutuneet perhesurman uhreiksi. Näissä tapauksissa on vahva epäilys, että narsismi on lopulta ollut syynä hirmuteolle.
– Muutama tapaus on tosiaan tullut vastaan. Tällaiset äärimmäiset tapaukset ovat myös vertaisryhmän vetäjille todella rankkoja. He ovat joutuneet miettimään omaa jaksamistaan ja jatkoa, Polo kertoo.
Hiljattaisessa perhesurmatapauksessa esille nousi tekijän yritys hakeutua hoitoon. Sitä ei hänelle kuitenkaan pystytty tarjoamaan ja seuraukset olivat kammottavat. Polon mukaan narsismin vakavuutta ei olla aiemmin Suomessa täysin ymmärretty. Tästä syystä narsismin uhrit joutuvat usein turhaan etsimään apua.
Narsismi on lisääntynyt selvästi viimeisten vuosikymmenten aikana, tai ainakin diagnooseja on tullut esille aiempaa enemmän. Lisääntyneen väkivaltakäyttäytymisen syyksi on monesti esitetty väkivaltaisia elokuvia ja pelejä. Polon mukaan myös sotien traumat voivat osaltaan selittää lisääntynyttä narsismia. Monien nykyvanhempien omat vanhemmat traumatisoituivat sodan aikana. Tämän vuoksi he eivät kyenneet tarjoamaan lapsilleen oikeanlaista mallia ja huomiota. Nämä ongelmat ilmenevät nyt, kun nämä lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja saaneet omia lapsia.
– Nämä asiat ovat rankkoja asioita, mutta on hyvä, että ne vihdoin nousevat esiin. Tämä voi auttaa ongelmien selvittämisessä ja yhteiskunnan rakenteiden muuttamisessa, Polo tuumaa.
OLLI PIRTTIMÄKI
(olli.pirttimaki@iltalehti.fi)
Neulekirppu's Weblog 