Vuotava katto ja keuhkoputkentulehdus

Katto vuotaa. Työhuoneessani. On vuotanut jo jonkin aikaa.
Ehkä vuosia.
Edessä työhuoneen muutto.
Paperikasat (niitä on paljon) toiselle pöydälle. Entistä sekavimpina pinoina.
Non niin. Jouluksi kipeäksi.
Näin se menee. Tehokasta ja kokonaistaloudellista, sillä neiti pikkuneitikin on kipeä.
Menee samoilla sairauslomilla koko paketti. Tulee todellista kustannussäästöä. Näin me äidit osaamme organisoida. (Argh)
Mutta on tämä lääkäriin pääseminen näin joulun alla (toivottavasti vain joulun alla) vaikeaa. Yritin jo eilen saattaa itseni lääkekuurin pariin, mutta se ei onnistunut, koska soitin 10 minuuttia liian myöhään. Joulun alla on vain KIIREELLISIÄ päivystysaikoja.
Sanoin, että kyllä kiireeni tiedän, että en tässä haluaisi keuhkokuumetta ja viikkoa sairaalassa. Tulee halvemmaksi, kun pääsen jo tänään. Ei auttanut. En päässyt. Nyt kun on yskää liikkeellä. Tämä on rouva hyvä sitä aikaa, että kaikilla on flunssa ja yskä.
– Mutta minulla on keuhkoputkentulehdus.
– Mistäs te sen tiedeätte.
– Siitä että on ollut sen monta kertaa ennenkin ja oireet ovat samanlaiset.
– Ei sitä noin vaan voi sanoa. Pitäisi ottaa ainakin verikoe. Voitte tulla ensiksi verikokeeseen.
– En tarvitse verikoetta. Turhaa tuhlata työnantajan rahoja sellaiseen, kun tämä selviää stetoskoopilla. Intin vastaan. Enkä mennyt verikokeeseen. Ennemmin menen Linnanmäen päänsekoituskoneisiin tai siihen, joka ampuu hujauksessa korkeuksiin. Verikokeeseen en mene, jos on olemassa muita vaihtoehtoja.
– Joo, mutta meillä ei ole nyt aikoja. Soittakaa huomenna heti puoli kahdeksalta. Niin ja tänäänkin ajat menivät 10 minuutissa, että olkaas kuulkaa sitten nopea.
Tässä vaiheessa purin poskiani ja kieltäni, että en enää laukonut sitä mitä ajattelin.

Sain kuitenkin neidin jo eilen omalääkärille. Neiti sai lääkkeet ja on toipumassa.
Ja olin tänään aamuvarhain sormet puhelimen näppäimillä.
Vastaanottovirkailija oli vieläkin epäluuloinen, että olen tilaamassa turhaan aikaa.
No sain sitten kuitenkin ajan. Tulkaa nyt sitten 10.20
Menimme pikkuneiti ja minä. Pikkuneidillä on edelleen kuumetta ja kova yskä.
Ihmiset katsoivat paheksuvasti. Kakara mukana AIKUISTEN (=työpaikka)lääkärissä.

Poikanen sitten huuteli sisään reilusti myöhässä.
Tutkimukset aloitettiin.
– Teillä on poskiontelotulehdus.
– Tiedän. Ja vasemmassa keuhkossa on paha tulehdus myös.
– No katsotaan. Paitaa pois.
Kuului epämääräistä mutinaa. Poikanen aloitti oikealta puolelta.
Täältäkin kuuluu rohinaa.
– Varmaan, mutta vasen on paha.
Poikanen kuuntelii vasemmalta. Pitkään. Ja sitten hän sanoi mielestäni melkein innostuneella äänellä.
– Joo tämä on tosi paha. Rohisee tuolta syvältä. Olisi kannattanut tulla jo eilen.

Käännyin katsomaan poikasta vihaisilla kirpun silmilläni ja sanoin viileästi, että yritin, mutta kaikki ajat olivat jo menneet.

Minun teki mieleni ottaa käsiini käsilaukku ja huitaista sitä poikaa sillä. Lisäksi minun olisi tehnyt mieli sanoa, että niin olisi. Mutta kun en tiennyt, että minun pitäisi olla tosi kipeä aamulla klo 7.30 tai kuitenkin viimeistään ennen ennen klo 10 ja että päivystysaikoja kiireellisille tapauksille on vain 15 kpl eikä muita aikoja ole kuin vasta tammikuussa, koska on joulu ja kaikilla on ihmisillä on hyvä tahto ja viisaat ymmärtävät olla terveinä, että lääkäreiltä ei mene joulu pilalle vaivojaan marisevien potilaiden kanssa.

Sen kerroin lääkärille, että työhuoneeni katto vuotaa. Sanoin, että en tiedä, paljonko tästä vaivasta menee sen työhuoneen piikkiin, mutta olo on siellä tosi huono. Ollut jo pitkään. Eikä vesi tule katosta läpi yhdessä hetkessä. Ellei ole kysymys auki jääneestä kattoikkunasta. Eikä minun työhuoneessani ole sellaista.

Jouluun on vielä viisi yötä.
Ehkä tässä ehtii tekemään vielä jotakin tarpeellista.
Sitä olen miettinyt, että miksi pitää kaikki komerot ja kaapit siivota, jos ei ole ajatellut viettää jouluaan siellä. Vähempikin riittäisi.
Voisi vain sammuttaa valot ja sytyttää kynttilät ja antaa joulun tulla.

Tarinamaanantai 7

Tarinamaanantain seitsemännessä haastessa sanana on ILMA ja kuvassa puita ja aurinko.

Tuo auringon häikäisemä kuva tuo väistämättä mieleen kevään. Kun aurinko paistaa noin, se on todennäköisesti juuri se päivä, kun sisäinen siivoojani herää talviuniltaan. Ikkunoissa näkyvä pöly ja roiskeet tuntuvat erityisen kauheilta. Niille on tietenkin heti ryhdyttävä tekemään jotakin. Mieluusti jo aamulla hyvissä ajoin ennen kuin kukaan muu on edes ajatellu nostaa nenäänsä tyynyltä minnekään.Nythän tuollaisesta aurinkoisesta ilmasta ei ole tietoakaan.

Meidän iltatähtemme on epäillyt tässä jo jonkin aikaa, että auringolla on pesä jossakin kaukana, jonne se on mennyt nukkumaan, muuttanut pois kokonaan. Pienen lapsen on vaikea käsittää vuorokausirytmiä, vuodenkierrosta puhumattakaan, silti lapsi luottaa, kun joku aikuinen sanoo, että aurinko on jossakin, vaikka pilvet eivät päästä sitä näkyviin ja että maapallo pyörii avaruudessa…ja että tähdet ei ole liimalla kiinni taivaassa tai että kuu ei ole juustoa.

Aurinko ja sen myötä lisääntyvä valo paljastaa pölyn kaikkialta muualtakin. Se saa villavaatteet näyttämään kuumilta ja talvikengät kömpelöiltä ja rumilta. Sohva näyttää vanhalta tai ainakin väärän mallisilta, ikkunaverhot tylsiltä tai vähintään väärän värisiltä. Sisustuslehdissä olevat kuvat viimeisen päälle viilatuista kodeista, joissa ei tunnu olevan yhtään turhaa tavaraa tai esinettä, ei ainakan esillä, ovat jossakin takaraivossa. Ne aiheuttavat ihmetystä ja vähän ärsytystäkin. Onko joku tosiaan niin tiukka ja taitava, että ei ole koskaan hankkinut mitään turhaa? Vai pystyykö joku pitämään kaiken rojunsa siististi kaapissa, lapset lelunsa aina laatikoissa ja kirjat ojennuksessa.

Siivouspuuskan iskiessä kirppiskasaan sujahtaa vaatteita, inventointi pois pakattavista talvivaatteista alkaa jne. Sitten on se vaikein kasa, josta ajattelee, että ehkä tuota voisi tarvita vielä johonkin. Yleensä minulle käy niin, että pakkaan sen kasan odottamaan tulevaa käyttöä. Joskus siihen kasaan päätyneistä vaatteista onkin syntynyt jotakin uutta ja outoa.

Aurinko ja kesä ovat vähän niin kuin onnellisuus. Kun niitä ei ole huomaa kaipaavansa niitä. Ja kun ne ovat ei muista ja ehdi välttämättä nauttimaan lämmöstä ja valosta. Onnellisuudenkin havaitsee usein vasta ollessaan onneton.

Tarinamaantantai 6

Tarinamaanantain kuudennessa kuvassa on suojatietä osoittava liikennemerkki, joka on pudonnut paikoiltaan ja näyttää siltä, että lunta olisi todella tuon kadunylittäjän varpaisiin saakka. Ensimmäistä kertaa tarinamaanantaissa on myös asiasana; ensimmäisenä sanana on VESI.

Päivä tuntui kuumalta heti aamusta. Tulossa oli jälleen yksi kunnon hellepäivä, kuten menneenä kesänä useasti olikin. Harvinaisen hyvät lomakelit.

En voi sanoa dramaattisesti, että tuossa aamussa oli heti jotakin outoa, että aurinko olisi vaikuttanut jotenkin kuumemmalta kuin eilen tai että sen säteet olisivat olleet jotenkin erilaisempia. Ei. Siinä aamussa ei ollut kerrassaan mitään poikkeavaa. Astianpesukone oli tyhjätty jo muutamaa tuntia aikaisemmin, niin kuin aina ennenkin. Se oli täyttynyt jo uudelleen lähes puolilleen aamupalalla käytetyistä astioista, aivan niin kuin ennenkin.

Nyt oli päiväruoan vuoro. Ruoka oli syöty, astiat laitettu koneeseen ja lapset olivat juosseet ulos. Itse siivoilin vielä keittiötä. Sain pikkuhommat tehtyä ja viimiset lusikat astianpesukoneeseen. Laitoin koneen päälle ja ajattelin lähteä itsekin ulos aurinkoon tekemään yhtä neuletta ja lukemaan päivän postin tuomia lehtiä. Mitäs lomalainen muuta.

Joku outo ääni kuitenkin sai minut (onneksi-jälkiviisaus on parasta viisautta, senhän jo tiedämme) katsomaan astianpesukoneen suuntaan. Ensiksi en havainnut mitään, mutta sitten tulin katsoneeksi lattialle. Matto näytti kostealta. Ihan kuin siinä olisi ollut vettä. No, totta vieköön niinhän siinä olikin. Syyllinenkin löytyi aika nopeasti, parilla vilkaisulla. Astianpesukoneemmehan se siinä syljeskeli vettä muina miehinä lattialle. Ilmeisesti kulukorvaukset olivat olleet liian pienet, sähkö väärän merkkistä tai pesuaine, en tiedä. Nyt se tuntui kuitenkin päättäneen, että tämän perheen astioita on pesty aivan tarpeeksi. Harmillista.

Koneen tyhjääminen olikin sitten aika mittava urakka. Astiat piti pestä useampaan kertaan, jotta niistä sai konetiskiaineen varmasti pois. Onneksi vesijakelussa ei ollut ongelmia.

Ennen koneen rikkoutumista olin aina välillä miettinyt, että onko astianpesukone varmasti ansainnut paikkansa vai onko se näitä ns. elintasoturhakkeita. Kun astiat laittaa koneeseen ja ottaa pois, niin johan siinä menee aikaa. Siinä välissä pesisi jo osan astioista, vai miten on? Kun kone sitten oli pois sen pari viikkoa, niin totesin, että kyllä sen ansiosta kuitenkin säästyy aika paljon aikaa. Ajan voi sitten käyttää, jos ei muuhun hyödylliseen, kuten vaikkapa bloggaamiseen ja valokuvaamiseen tai tarinamaanantain haasteisiin.

Tarinamaanantai 5 haaste

Tarinamaanantain viidennen haasteen kuvassa on vaaleanpunainen ruusu.

Lapsillamme oli aiemmalla asuinpaikkakunnalla aivan ihana perhepäivähoitaja. Jotakin kuvannee se, että esikoinen varmistaa edelleen, että onhan tätä tätiä varmasti muistettu. Neiti 11 v on hänen kanssaan edelleen kirjeenvaihdossa, vaikka jäi tuosta paikasta pois jo kolmivuotiaana.

Tämä hoitotäti rakastaa keltaisia ruusuja. Tapasimme viedä hänelle aina äitienpäivänä ja jouluna ruusukimpun ja aina sattui niin, että hän oli juuri silloin kaupassa tai jossakin hoitamassa asioita.

Muutama vuosi sitten hän täytti 60 vuotta ja me emme päässeet synttäreille. Päätimme, että kesälomareissullamme viemme hänelle ruusuja. Kiertelimme tutuissa paikoissa ja kävimme ostamassa ruusukimpun. Ja kuinka ollakaan tälläkään kerralla hän ei ollut kotona.

Otin ruusukimpun ja irroitin siitä kortin, koska ainut mahdollisuuteni saada se veteen oli rännin alla ollut saavi. Saavissa oli vettä, mutta pihassa ei ollut pienintäkään astiaa tai kippoa, johon olisin voinut ottaa vettä. Virittelin kukat autosta löytyneiden narunpätkien ja kumirenksujen avulla saaviin, etteivät ne kokonaan uppoaisi veteen. Kortin laitoin postilaatikkoon ja niin sitten lähdimme ajelemaan kohti kotia parin paikallisen kaupan kautta.

Puhelin soi seuraavana aamuna. Hoitotäti siellä soitteli kahden tunteen vallassa sekä kiukkuisena että iloisena. Kiukkuisena siitä, kun emme olleet ilmoittaneet mitään saapumisestamme ja iloisena kukista ja muistamisesta. Hän sanoi miettineensä edellisenä iltana päänsä puhki, kuka tietää, että hänen lempikukkansa on keltainen ruusu. Hänen miehensä oli sanonut, että sulla on joku salainen ihailija, että voisit kyllä jo kertoa kuka se on. Hän oli löytänyt jättämämme kortin vasta hakiessaan seuraavana aamuna Hesaria postilaatikosta.

Totesimme, että he olivat lähteneet kierrokselleen 5 minuuttia ennen tuloamme ja siitä matkamme olikin jatkunut samaa reittiä. Menimme ensimmäiseen kauppaan, jonne he tulivat heti meidän jälkeemme toisesta kaupasta, jonne me menimme sen ensimmäisen kaupan jälkeen. Sitten he olivat menneet samaan paikkaan, josta me lähdimme heille ennen kukkien vientiä. Menimme ympäri, mutta emme tulleet yhteen. Ilmeisesti kuitenkin ajoimme ainakin kerran toisiamme vastaan.

Tarinamaanantai 4

Tarinamaanantai 4

Pitäisiköhän ottaa pois nuo kesäkalusteet tuolta parvekkeelta, tuumi vanharouva Loviisa Virtanen itsekseen. Hän katseli taivaanrantaa ja päätteli sen värisävyistä, että olisi ehkä tosiaankin parempi toimia jo tänään. Paras ryhtyä heti toimeen, ettei talvikeli yllätä. Hän käveli viidennestä kerroksesta rappuset alas kellariin ja otti varaston hyllyltä neljä hyvän kokoista pahvilaatikkoa. Pahvilaatikot olivat kaikki erikokoisia, niinpä ne mahtuivat varsin mukavasti sisäkkäin. Laatikkojen päädyissä oli siististi tekstatut laput: lista laatikkojen sisällöistä. Toiseksi suurimmassa laatikossa luki kukkaruukut, parveke ja toiseksi pienimmässä olivat kesäkoristeet, parveke. Suurin laatikko oli istuinsuojille ja pienin lasten leluille. Lasten lelut, pysähtyi Loviisa Virtanen miettimään. Eihän täällä ole vuosiin tarvittu lasten leluja. Olenkos minä jo niin höpsö, että olen laittanut nekin sinne joka vuosi? Ilmeisesti, ajatteli hän.

Loviisa Virtanen sulki varaston oven ja lähti kapuamaan rappusia ylös. Niin, olihan talossa hissikin, mutta sitä vanharouva ei käyttänyt muulloin kuin tullessaan kauppareissulta. Rappusten käveleminen pitää jalat vetreinä, hänellä oli tapana sanoa kummastelijoille. Niin-in. Mokomat laiskimukset. Ikää tuskin kahtakymmentä ja aina oltiin menossa hissiin. Nikolaikin oli aina ajanut hissillä. Oli kuulemma muuten kävellyt tarpeeksi. Hah, ajatteli hän. Ja hah. Sekö mies oli joskus kävellyt ylimääräisiä askeleita? Kiukku nosti punan hänen kalpeille kasvoilleen.

Rouva puuskutti ylös laatikot käsissään. No niin siinä oli käynyt, että Nikolai ei sitten enää kävellyt ollenkaan, kun jäi päivätöistään pois. Oli luvannut, että sitten käydään lenkillä, kun ollaan eläkkeellä, vaan ei käyty. Nikolai oli kuollut, sydänkohtaukseen melkein saman tien, kun oli jäänyt pois töistä. Painavin esine, mitä Nikolai oli koskaan käsissään pitänyt, oli mustekynä ja sanomalehti, ajatteli Loviisa Virtanen, yhä kiukkuisempana.

Hän kantoi laatikot sisälle ja laski ne alas parvekkeen oven viereen. Ulkona näyttää kylmältä. Taitaa olla parasta laittaa takki päälle ja huivi kaulaan, etten vilustu, hän ajatteli.

Tarinamaanantai 3

Tarinamaanantai 3

Paksu Muurahainen istui tuolillaan ja kirjoitti. Se oli kirjoittanut aamusta alkaen. Samalla tavalla kuin toistuvasti päivästä toiseen, kuten se oli tehnyt jo monien, monien vuosien ajan. Vaikka se kuinka kirjoitti ja teki taulukoita, laski ja luetteli, niin siitä tuntui, että sen työt eivät yhtään vähenneet. Jos ei muuta, niin joku tuli kysymään apua Excell-ohjelman kanssa tai sitten toiselle Access-taulukot tuottivat ongelmia.

Kahvihuoneesta kuului hirvittävä meteli. Varis raakkui täysillä, Harakan säestäessä puhuetta pitkillä lonksutuksillaan. Hömötilaisparvi sirkutti ja Talitintit tyytyivät säestämään parilla pienellä titi-tyyllään. Muurahainen katsoi kelloa. Se mietti, koska se oli viimeksi ehtinyt pitämään kahvitauon. Sen kahvimuki oli ehtinyt pölyttymään tietokoneen päällä, joten tauosta oli kulunut ilmeisesti jo jokunen hetki.

Pesukarhu koputti ovelle. Se työnsi siivouskärryjä. Pesukarhu taisi olla ainut, jolle Muurahainen oli tässä viimeaikoina sanonut kaksi sanaa enemmän.

Muurahainen päätti tavoistaan poiketen mennä hakemaan kupin kahvia. Se otti mukin käteensä ja sanoi Pesukarhulle menevänsä pois jaloista.
Muurahainen meni kohti kahvihuonetta. Meteli oli edelleen melkoinen.
– Ai, että uusi johtaja, kuului yksi Hömötilaisista sanovan.
– Kyllä, sanoi Rotta. Minä kuulin siitä eilen Käärmeeltä. Käärme oli kuullut siitä johtokunnassa.
– Onko Käärme johtokunnassa nykyään? kysyi yksi Hömötilaisista huulet törröllään.
– On se, sanoi Rotta. Se on ollut siellä jo parisen vuotta, ainakin kohta.
– Etkö nyt tuota ole kuullut?, kysyi Varis raakkuen suureen ääneen ja hohotti päälle.
– No en, minähän olin pari vuotta hoitovapaalla, sanoi Hömötilainen loukkaantuneena. Etkö sinä nyt sitä muista.
– Ai, pari vuottako siitä pikkujoulusta on, kysyi Harakka pyrstöään keikuttaen.
– HAHAHAH nauroivat muut. Satakieli ja Varpunen katsoivat toisiaan. Huh, huh, että menivät taas jutut sinne ja tänne.

Muurahainen astui sisään juuri pahimman naurunremakan aikana. Sitä harmitti. Miksi ihmeessä se oli päättänyt lähteä kahville. Metakka hiljeni ja kaikki kääntyivät katsomaan sisään tulevaa Muurahaista. Muurahaista harmitti vielä enemmän, että se oli tullut kahville. Se ei ollut koskaan oppinut lörpöttelemään eikä olemaan muiden mukana kahvihuoneesa. Se istui paljon kopissaan ja laski ja suunnitteli. Ja aina kun joku tarvitsi apua, niin ne tulivat kysymään häneltä. Tai jos joku pohti jotakin asiaa, sanottiin aina: Kysy Muurahaiselta.

Muurahainen huokasi. Se käänsi veden valumaan ja huuhteli pölyisen mukinsa. Siitä tuntui, että kaikki vain katsoivat mitä se teki. Hiljaisuus jatku ja se tunti kiusalliselta. Varis liikahti ensimmäisenä. Se katsahti kelloa ja sanoi, pojat nyt minun täytyy lähteä. Palaveri alkaa puolelta ja kello on viittä vaille. Koko parvi pelmahti ulos kahvihuoneesta ja Muurahainen jäi sinne yksin. Se kaatoi kupin täyteen kahvia, otti sokeri, tiputti kolikon tyhjän kuuloiseen kahvipossuun ja käveli kahvinsa kanssa omaan huoneeseensa.

Pesukarhu oli puunannut huoneen niin, että lattiasta saattoi nähdä melkein kuvansa.

Tarinamaanantai 2

-Jaaha, sanoi kani ja hyppeli lähemmäs lattialla olevaa radiota. Johdot näyttävät olevan paikoillaan. Ah, mikä ihana sähköjohdon tuoksu. Kani hivuttautui lähemmäksi johtoja. Se vilkuili sivuilleen. Ketään ei ollut näkemässä. Se voisi nyt hyvinkin napata johdon poikki ja häipyä paikalta muina kaneina ja olla hämmentyneen näköinen, kun laiteen omistaja kysyisi, kuka on purrut johdot poikki. – Minua ne kuitenkin syyttävät. Ja aina kuitenkin kysyvät, ajatteli kani vähän ärtyneenä.

Kani otti pari loikkaa ja pysähtyi miettimään. Se oli puraissut koko joukon erilaisia johtoja poikki elämänsä aikana. Parhaimipia olivat olleet sellaiset johdot, jotka roikkuivat alas pöydältä. Niissä katkaisemisen saattoi tehdä nopeasti ohimennessään. Ihan noin vain. Hyppy, suu auki ja raks. Tosin, jos aivan tarkasti mietti kyllä pakusmpi johto oli parempi kuin ohut. Siinä oli enemmän haastetta. Vaikka helpostihan nekin yleensä katkesivat, kun hallitsi katkaisutekniikan yhtä hyvin kuin hän.

Surkeimpia johtoja ovat kertakaikkiaan, kani mietti, olivat ne ohuen ohuet matkapuhelimien johdot, sillä niissä ei ollut haastetta ollenkaan. Vips ja siinä ne olivat kahtia ennen kuin ehti kunnolla aloitaakaan. Tämä nimenomainen johto näytti muhkealta. Se oli musta ja kiiltävä ja aika paksun näköinen.

Sitä minä en kyllä ymmärrä, jatkoi kani miettimistään, miksi ihmiset aina niin huutavat, kun olen puraissut johdon poikki. Yhden johdon sijaan heillä on kaksi johtoa ja koskaan he eivät ole siitä yhtään iloisia. Kani istahti. Se tunsi ylpeyttä ajateltuaan, kuinka komea lista kaikista katkaistuista johdoista tulisi. Stereoiden johto, TV:n johto, muutama kännykänlaturinjohto ja ainakin kolme lampun johtoa. Ja sirkkelin johto. Sirkkelin johto oli ollut kaikkein paras. Se oli ollut paksuin ja sitkein, mutta hän oli saanut sen poikki kuitenkin aika nopeasti. Sirkkelin johto oli saanut aikaan suurimman huudon. Isäntä oli luvannut laittaa hänet sirkkeliin, hakea kirveen ja katkaista kaulan. Emäntä oli sanonut, että ei sitä voi, koska se on lasten kani. Eikä se ymmärrä, kun se on kani, tehneensä mitään hassua. Sitäpaitsi, oli emäntä jatkanut, ei sen tappaminen sinulle sitä johtoa tuo takaisin.

Kani heilutteli korviaan. Se kuuli lähestyviä tömähdyksiä ja lasten ääniä. Nyt pitäisi toimia nopeasti.
– Missä se kani nyt oikein on? kysyi tytön ääni.
– Minne sinä sen jätit? kysyi pojan ääni. Et kai jättänyt sitä yksin sinne ylös.
Äänet lähestyivät. Missä olet kani, huusi tytön ääni. Kani sulki korvansa. Se katsoi kiiltävää sähköjohtoa, joka roikkui sen nenän edessä houkuttelevasti. Se ei enää ehtisi nauttimaan työnsä tuloksista ja se joutuisi taas häkkiin koko iltapäiväksi.
– Täällähän se makaa, onneksi se ei ole purrut johtoa poikki, sanoi pojan ääni.
– Ei se enää pure johtoja, sanoi tytön ääni, siitä on tullut iso ja viisas kani.

Kani katsoi surullisena sähköjohtoa. Se olisi niin kovin mielellään purrut sen poikki, mutta iso ja viisas kani ei purrut enää sähköjohtoja. Se vilkaisi haikeasti sähköjohtoa ja käpälät suoraksi ja päänsä käpäliensä päälle ja huokasi syvään. Siitä oli tullut liian iso ja viisas pureksimaan sähköjohtoja.

—
Edit: Tämä teksti osallistuu Kaisan ylläpitämään Tarinamaanantaihin

Miksi yöllä ei saa pitää valoja?, Tarinamaanantai 1

Tämä juttu tuli mieleeni, kun luin taannoin Liisan runoa muistosta. Etenkin tuo loppu ”Koko CV on poltettu aistinsoluihin.” herätti tunteita. Tämä tapahtui eräänä synkeän syksyisenä yönä, kun neitini x oli 2,5v eli tapahtumasta on kulunut aikaa sen verran kauan, että tälle(kin) jutulle voi jo nauraa ja tapahtuma on muuttunut kultareunaiseksi muistoksi. Taustaksi kerrottakoon, että huoneen, jossa tämä tapahtui, katto on yli 3m päästä lattiasta korkeimmasta kohdasta.

Liitän tämän myös Kaisan ylläpitämään Tarinamaanantai-osastoon. Tarinamaanantain ensimmäisenä haasteena on kuva sateisesta ikkunasta.

Heräsin kyseisnä synkeänä ja sataisena syysyönä epämiellyttävään, tasaisin väliajoin toistuvaan pip-pip -ääneen. Makuuhuoneen palohälyytinhän se siinä alkoi muistuttamaan patterien virran loppumisesta. Yritin nukkua, mutta jokainen voi kuvitella, miten se onnistuu tasaisin väliajoin kuuluvan kimakan äänen rytmittämänä.

Mutta miksi ihmeessä palohälyyttimien patterien virta loppuukin aina yöllä? Vai onko siihen asennettu joku hämärätunnistin, joka auttaa sitä tunnistamaan vuorokaudenajan? Patteri tulee varmemmin vaihdettua… Ja miksi ukko on yleensä aina silloin työmatkalla, kun jostakin hälyyttimisestä sitten loppuu patteri tai joku kodinkone hajoaa?

Entäpä miksi ei saa sitten pitää valoja, kun ottaa sen patterin pois ja seisoo kahden tuolin päällä, jotta yltää sen patterin ylipäätään vaihtamaan?

Kolmeen ensimmäiseen en osaa vastata, mutta tähän neljänteen osaan. Siksi, koska yöllä ei saa pitää valoja, silloin nukutaan. Näin sanoi neiti x, silloin siis 2,5v, joka heräsi, kun seisoin kahden tuolin päällä irroittamassa patteria palohälyttimestä. Neiti oli herätessään hyvin, hyvin vihainen. Ensi sanoikseen hän huusi, että valot pois, minä nukun.

Onneksi olin käynyt vessassa ennen patterin takia suorittamiani rakennusurakkaa ja kiipeilytoimenpiteitä… ja jättänyt sinne valot, sillä neiti 2,5v kävi sammuttamassa makuuhuoneen valot ja yritti sammuttaa niitä vessastakin, mutta ei yltänyt onneksi katkaisijaan. Lattia oli vielä liian lähellä takamusta. Mutta vessan oven hän sulki. Valoa ei siis ollut enää nimeksikään.

Pynnöistäni huolimatta, sytyttää valot uudelleen, tämä neiti pysyi lujana (ei siis mikään nykypoliitikko, takinkääntäjä -tyyppi tai tuuliviiri) ja sanoi, että yöllä ei saa laittaa valoja, sillä hän nukkuu. Ja sanojensa vakuudeksi hän kiipesi takaisin sänkyyn, veti peiton korviinsa. Maanittelin ja neuvottelin valoista, mutta hän pysyi päätöksessään. Yöllä nukutaan ja silloin ei ole valoja.

Siinä minä seisoin kahdella (tässä vaiheessa jo vähän huojuvanoloisella) tuolilla pimeässä makuuhuoneessa. Huoneessa jonne kajasti hieman valoa käytävästä suljetun vessanoven alta… Ainut mahdollisuuteni tulla alas näytti siinä vaiheessa olevan hyppääminen. Jos olisin hypännyt, olisin todennäköisesti pudonnut suoraa tämän arvon neidin päälle. Toinen vaihtoehto, että seisoisin siinä aamuun saakka, ei sekään vaikuttanut kovin houkuttelevalta. Pari pientä virheliikettä ja räiskis…

Onneksi isosisko heräsi meteliin ja tuli katsomaan, mitä talossa puuhataan ja möykätään. Hän pitikin sitten tuolitornista kiinni, että pääsin kömpimään alas. Patteri tosin jäi vaihtamatta, koska valoja ei saanut laittaa, onneksi sentäs sain sen entisen irroitettua. Täytyy myöntää, että kyllähän se vaihtaminen hoituikin sitten päivänvalolla hieman turvallisemmin. Varastosta haetut tikkaat helpottivat kummasti työtä.